Yhteistyössä NUTS House
Miten käy kun lähtee maratonille kerrankin harjoitelleena? Voiko kivirakassa juoksemisesta nauttia? Ja voiko olla kisaraporttia, joka ei sisällä yksityiskohtaisia kärsimyskuvauksia? Se selviää alta.
Normaalisti kisaviikolla ajatukset pyörivät koko ajan juoksemisessa ja varusteissa ja kaikessa tapahtumaan liittyvässä. Pyhän Tunturimaratonia edeltävällä viikolla itselläni ei oikein ollut paukkuja miettiä juoksemista ollenkaan, sillä sain torstaina potkut töistä kuuden kuukauden koeajan päättymisen kunniaksi (mutta se on toinen tarina se ja puhutaan siitä myöhemmin), joten ajatukset olivat kaikkialla muulla paitsi tuntureissa ja siinä, että pitäisi matkustaa pohjoiseen juoksemaan 43 kilometriä. Mutta lopulta tunturireissu oli juuri se mitä tässä keljussa tilanteessa tarvittiin.
Numerolapunhakuhommissa. Tässä vaiheessa viimeistään alkoi jännittää.
Olen osallistunut useisiin lappujuoksuihin, mutta tällä kertaa yksi asia oli toisin: olen treenannut juoksua. Yleensä olen aina lähtenyt soitellen sotaan ja preppamalla itseäni esimerkiksi maastavetoja tehden, mutta viimeiset kuusi kuukautta treeni on ollut juoksupainotteista, kun olen osallistunut Nuts Housen verkkovalmennukseen (linkit aiempiin postauksiin tämän tekstin lopussa). Itse tunturimaraton on tuntunut jollakin tavalla abstraktilta käsitteeltä, mutta perjantaina kaikki konkretisoitui, kun tapasimme valmennusporukan kanssa illanvieton merkeissä ja saimme koutsiltamme Maija Oravamäeltä vielä viimeiset vinkit suoritukseen ensimmäistä kertaa kasvokkain.
Tiimiläiset ja koutsit yhteiskuvassa.
Yleensä kisaraporttini ovat seikkaperäisiä kärsimyskuvauksia (kuten esimerkiksi hitiksi noussut oksennustaudin jälkimainingit ja suonikas naamakuva -teksti Aulangolta!), mutta tällä kertaa ei ole luvassa mitään kauhean raflaavaa, sillä, no, ei tapahtunut mitään raflaavaa.
Koko reissun ainoa isompi haaste koettiin kisaa edeltävänä yönä. Nukkumaan mentyäni tuntui että koko viikon stressi fuduineen ja avoimine tulevaisuuksineen ja työttömyyksineen tunki päälle kertarysäyksellä, eivätkä matkustaminen, uusien ihmisten tapaaminen ja kisavalmistelut tilannetta ainakaan helpottaneet. Kroppani reagoi aina herkästi kaikenlaisiin stressoreihin, ja hetkittäin yöllä pelotti että kohta pettää koko vanha mätisäkki lopullisesti, kun tärinä, hikoilu, poukkoileva syke ja rintaa puristava ahdistus jatkuivat tunnista toiseen. Sängyssä pyöriessäni harkitsin välillä vakavasti maratonin skippaamista, ja päätin että jos olen hereillä vielä kolmelta, en juokse seuraavana päivänä. Onneksi lopulta taisin simahtaa joskus kahden jälkeen ja sain nukuttua muutaman tunnin.
Outoa kyllä, kisapäivänä stressistä, väsymyksestä ja ahdistuksesta ei ollut tietoakaan. Maija veti meille kunnon alkulämmittelyt ennen maratonin starttia (oli muuten ensimmäinen kerta kun meikäläinen verryttelee ennen lappujuoksua, tämäkin päivä piti nähdä!) ja antoi vielä viimeiset vinkit reitille. Päätimme lähteä liikkeelle toisen Nuts Housen valmennettavan Sanna-Lenan kanssa yhtä matkaa, jottemme innostuisi lähtemään liian lujaa, ja mennä aluksi yhtä matkaa mukavaa jutteluvauhtia.
Matkalla Sanna-Lenan kanssa. Kuva: Riikka Tulppo.
Ja sitä juttua kestikin sitten seuraavat reilut kuusi tuntia! Juoksimme tasaiset osuudet ja loivat ylämäet, teknisimmillä pätkillä (joita Pyhällä on muuten runsaasti) ja jyrkemmissä mäissä kävelimme reippaasti. Kisaa dominoinut Maija, joka tuli vastaan kiitäessään jo takaisin kohti maalia, kertoi että kälätyksemme kuului jo kauas ennen kuin meitä edes näkyi.
Jokaisessa aiemmassa pitkässä lappujuoksussani on aina tullut hetkiä, jolloin reitti on perseestä ja juokseminen vituttaa ja teen päätöksen että ei enää koskaan ikinä ikinä aio juosta askeltakaan. Tällä kertaa ei tullut yhtään sellaista hetkeä. Ei edes loputtomassa kivirakassa, jossa piti tarkkailla jokaista askeltaan. Jos Karhunkierroksella 2o18 taktiikkani oli kysyä itseltäni usein “Onko minulla kivaa?” ja syödä, hidastaa tai tehdä muita korjaustoimenpiteitä jos vastaus oli ei, tällä kertaa minulla oli niin kivaa että en edes muistanut kertaakaan kysyä itseltäni miten kulkee.
Aittakuru oli reitin vaikuttavimpia osuuksia. Eikä tarvinnut edes könytä kivikossa! Kuva: Juha Saastamoinen / Onevision.fi
Tiedän, että kukaan ei halua lukea sellaista kisakertomusta, jossa koko ajan oli hyvä fiilis ja rallatelten mentiin eteenpäin. Entäs krempat? Kai edes johonkin sattui? Taas täytyy tuottaa pettymys. Kylkeen kramppasi ehkä noin 15 sekuntia, ja sen jälkeen kaikki oli taas hyvin. Ei tullut rakkoja, ei irronnut varpaankynsiä. Nautin fiksusti energiaa ja nestettä, joten silläkään saralla ei ole ikävää kerrottavaa. Mukavuusalueella juoksemisesta ei ehkä saa jännittäviä kertomuksia, mutta ai että oli mukavaa!
Kaiken hyvin sujumisessa suuren suuri merkitys oli harjoittelulla. Puolen vuoden systemaattinen treeni on paitsi parantanut kuntoa ja tekniikkaa myös kehittänyt kykyä kuunnella omaa kroppaansa ja millaisilla vauhdeilla kannattaa edetä. Ennen en olisi kuvitellutkaan juoksevani loiviakaan ylämäkiä, nyt kipittelin ne rennosti ylös. Keskisyke koko reissusta oli pk-alueen ylärekisterissä, mikä sekin tuntuu suurelta saavutukselta. Moni oli pelotellut viimeisellä nousulla ja laskulla, mutta nekin selätettiin helposti. Viimeisessä laskussa ohittelin vielä muutamia ihmisiä, ja maalisuoralla itselleni tyypilliseen tyyliin pistin kaikki peliin ja juoksin minkä kintuillani pääsin. Maalissa olin aikaan 6 tuntia 43 minuuttia. Olin naisten sarjassa sijalla 34 ja omassa ikäluokassani hämmästyttävästi yhdeksäs (voi toki olla että meitä oli juuri se yhdeksän 35-39-vuotiasta!).
Yleensä kisan jälkeen tunnelmat vaihtelevat ilosta harmistukseen ja tyytyväisyydestä katumukseen. Mutta tällä kertaa hyvä fiilis jatkui yli viikonlopun, enkä yhtään harmitellut että olisi pitänyt mennä kovempaa tai tehdä mitään oikeastaan toisin. Tiedän että kovempaakin olisi voinut juosta, mutta nyt mentiin tätä mukavaa vauhtia. Ja tällaista haluan lappujuoksun minulle olevan jatkossakin! Minulla ei ole tarvetta kilpailla podiumsijoista tai juosta laikka punaisena uutta ennätystä hakemassa, vaan haluan vain juosta ja nauttia. Ja näemmä se on myös mahdollista, kun vähän harjoittelee.
Tyytyväisenä maalissa.
Tunturit olivat juuri sitä mitä tähän väliin tarvittiin. Kiva reissu, onnistunut juoksu, hyvä seura ja vielä sunnuntaina yllättävän freesein jaloin tehty kymmenen kilometrin palauttelukävely upeissa maisemissa auttoivat unohtamaan arjen hetkeksi ja pistämään murheet uuteen perspektiiviin.
Kiitos Nuts Housen mainiolle tiimille hauskasta puolivuotisesta, muille valmennettaville myötäelämisestä ja Tunturimaratonin järjestäjille ja vapaaehtoisille hyvästä duunista!
Aloituskuva: Poppis Suomela
Miten Pyhälle päästiin? Se selviää näistä postauksista:
Tilannekatsaus 6: Kohti Pyhää
Tilannekatsaus 5: Siinä kehittyy mitä kehittää
Tilannekatsaus 4: Hyvää fiilistä ja takapakkia
Tilannekatsaus 3: Kehitystä ja kehittämisen varaa
Tilannekatsaus 2: Juoksua, juoksua ja paljon muuta
Tilannekatsaus 1: Kohti ihan oikeaa juoksijuutta
Minustako tavoitteellinen (polku)juoksija?
Enemmän peruskestävyyttä, kiitos
//NUTS House tarjosi minulle treenit ja osallistumisen Pyhän Tunturimaratonille sekä majoituksen Hotelli Pyhätunturissa.
3 Pingbacks