Mitä haluan tehdä työkseni? Voiko sipsien maisteleminen tai koiranpentujen leikittäminen olla ihmisen työ? Ja onko mahdollista tyydyttää kunnianhimonsa ja pysyä samalla järjissään?
Taas on takana onnistunut treeniviikko. Painot liikkuivat hyvin, keuhkot toimivat, uintikin kehittyy. Pitääkö siis olla huolissaan?
Pelottaako vedessä oleminen? Kauhistuttaako pään painaminen pinnan alle? Kiinnostaako uiminen mutta ajatus hukkumisesta ahdistaa? Näillä keinoilla pääsin itse yli vesikammostani.
Olen varmaankin vanhemmiten muuttunut sentimentaaliseksi, kun tiedostan erilaisten vuosipäivien olemassaolon. En edelleenkään ymmärrä ihmisiä jotka siirappisesti juhlivat erilaisia vuosi- tai pahimmassa tapauksessa puolivuosi- tai kuukausipäiviään, mutta omassa elämässäni merkkipäivän muistaminen lasketaan jo lällyilykategoriaan.
Tapasin mieheni ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten, ja siitä lähtien on ollut vain jotenkin selvää että jatketaan samaan suuntaan. Uskon, että samanlaisella suhtautumisella urheiluun ja liikkumiseen on ollut iso merkitys siinä, kuinka toimivaa arki on.
Törmäsin tähän vanhaan kirjoitukseeni. Se on vuodelta 2015 mutta edelleen ajankohtainen. Ajattelen monesta asiasta edelleen samoin, mutta on myös tapahtunut joitakin muutoksia!
Treenaaminen on usein henkimaailman hommia. Mitä tehdä, kun uusi ennätys tai uuden jutun oppiminen meinaa jäädä saavuttamatta henkisen blokin takia?
Hesarissa oli tänään juttu miehestä, joka on ollut masentunut 25 vuotta. Jutussa hän kertoo arjestaan ja elämästään.
Yllättävää jutussa oli se, että kyseinen henkilö tekee paljon kaikenlaista. Liikkuu aktiivisesti ja hoitaa kodin. Hänellä on ilmeisesti tila, jota kutsutaan englanniksi termillä High-Functioning Depression, eli sellainen masennus, jossa toimintakyky on hyvä.
Uskon, että ihmisellä on kahdet eri aivot: ne jotka päivisin suorittavat normaaleja asioita normaalin ihmisen tavoin ja yöaivot, jotka vetävät sekavaa ralliaan silloin kun pitäisi oikeasti nukkua.