Mitä haluan tehdä työkseni? Voiko sipsien maisteleminen tai koiranpentujen leikittäminen olla ihmisen työ? Ja onko mahdollista tyydyttää kunnianhimonsa ja pysyä samalla järjissään?
Tämän vuoden loppu on ollut oman urapolun miettimisen aikaa. Olen joutunut pohdiskelemaan paljon sitä mitä osaan ja onko se sama asia minkä tekemisestä nautin. Olen kipuillut kunnianhimon ja onnellisuuden ristiriidan kanssa: tuntuu että usein kiinnostava ja haasteellinen työ tarkoittaa automaattisesti duunia jossa on ihan hervoton tahti ja tehdään töitä yötä myöten muu elämä unohtaen. Kävin hiljattain työhaastattelussa paikkaan, jossa haastattelijat painottivat moneen otteeseen, että täällä on sitten hirveä kiire koko ajan, tehdään paljon töitä myös työajan ulkopuolella ja riittämättömyyden tunne on kaikilla kova. En tiedä olenko enää valmis uhraamaan uudestaan mielenterveyttäni ja muuta elämääni huippukiinnostavan mutta äärimmäisen kuluttavan duunin ja hienon urakehityksen takia.
Välillä ajattelen että voisin tehdä jotakin ihan muuta. Tässä joitakin syksyn aikana mielessä pyörineitä ammatteja:
Kuukkelikuiskaaja
Sipsien maistelija
Urheilija
Erakko
Lapseton kotirouva
Mesenaatin suosikki (halukkaat saavat ilmoittautua rahoittamaan elämääni)
Koiranpentujen paijaaja
Vakavasti puhuen olen nyt monesti kysynyt itseltäni mikä minusta tulee isona ja mikä minua vaivaa kun en tämän ikäisenä vieläkään tiedä mikä vastaus tuohon kysymykseen voisi olla.
Pohdiskelujen lomassa olen tehnyt töitä. Teen tosi kivaa viestintäduunia tosi kivalle brändille osa-aikaisesti, ja siihen päälle sisällöntuotantoa, konsultointia ja koulutuksia keikkapohjaisesti. Teen asioita joissa olen hyvä, mutta koko ajan takaraivossa pyörii ajatus että onko tämä tarpeeksi, onko tämä menossa oikeaan suuntaan, olenko auttamattomasti tippunut urakehityksen kelkasta, jos en aina hyppääkään entistä vaativampaan työhön.
Olen aikaisemminkin kirjoittanut unelmista ja siitä, puuttuuko minulta kyky unelmoida. Osaan toki keksiä erilaisia hienoja mielikuvia, mutta jokin pakottava visio, joka ohjaa vain yhteen tiettyyn suuntaan ja antaa luvan unohtaa kaiken muun, minulta puuttuu, sekä yleisesti elämän että työnteon ja urheilunkin suhteen. Sitä suurta ahaa-elämystä odotellessa jatkan kuten ennenkin: tuusailemalla vähän kaikkea ja antamalla elämän kuljettaa.
ramin
Miten mikään paikka uskaltaa nykyään puhua että täällä on kova kiire ja töitä tehdään työajan ulkopuolellakin? Ei sen kuvittelisi toimivan oikein kenellekään myyntipuheena siitä että tämä on hyvä paikka minne tulla töihin jossa halutaan että olet terve myös parin vuoden päästäkin.
Olin itse asiassa posiitivisesti yllättynyt kun yhdessä asiakasprojektissa käskettiin antamaan yhdelle junior-devaajalle palautetta että työaika on sen 7,5 tuntia päivässä ja vaikka on painetta saada ominaisuus valmiiksi kukaan ei halua että sen takia terveyttä vaarannetaan ja painetaan yötä myöten töitä.
Lotta
Tuollaista näkisi mielellään enemmänkin, että myös asiakkaan puolelta ymmärretään se, että toisessa päässä on myös ihminen. Ihan aina niin ei kuitenkaan ole!
Jenni
Minusta tuo viestintäduunitilanteesi kuulostaa hyvältä, kun se kerran on sinusta kivaa hommaa! Itsestäni tuntuu välillä, että mikään viestintäduuni ei lopulta ole kovinkaan kiinnostava tai tarjoa yhtään mitään urakehityspolkuja. Sen verran on tullut takkiin työpaikanvaihdoksissa, että usko on mennyt koko työelämään. Joka paikassa tuntuu olevan burn-outin partaalla olevia raatajia, itseään täynnä olevia surkeita esimiehiä (ei kai niitä burnoutejakaan niin paljon olisi, jos johtaminen olisi kunnossa), ja hommia painetaan ihan laput silmillä miettimättä yhtään asioiden järkevyyttä. En kuitenkaan ole vielä keksinyt, mitä muutakaan voisin elääkseni tehdä. 😀 Olen vaihtanut kokonaan alaa jo kerran ja alla on useampi tutkinto, joten ei oikein huvittaisi opiskellakaan enää jotain kokonaan uutta. Mitään intohimohommaa en usko yhtäkkiä keksiväni, ja minullakaan ei ole halua uhrata koko elämääni melko merkityksettömänä pitämälleni työlle.
Lotta
Tuntuu olevan tosi yleistä, että osalla ei oo duunia ollenkaan ja joillain on sitä liikaa. Jos saisin päättää, kaikki vois tehdä esim. nelipäiväistä viikkoa, oltais kaikki paljon onnellisempia.