Seuraa pohdintaa taitolajin aloittamisesta aikuisiällä, omien huonommuudentunteiden voittamisesta ja palautteen vastaanottamisen taidosta.
En ole koskaan urheillut kilpaa enkä peruskoulussa loistanut liikuntatunnin kirkkaimpana tähtenä. Olen kuitenkin aina pärjännyt liikunnallisissa suorituksissa vähintäänkin kohtuullisesti: osuin mailalla pesäpalloon, opin kuperkeikat, kärrynpyörät ja puolivoltin, sain vähän keskivertoa paremman Cooper-tuloksen enkä jäänyt yleisurheilukisoissa jumbosijoille.
Sama on oikeastaan jatkunut aikuisiän liikunnallisissa harrastuksissa; en ole ollut missään paras, mutta selviytynyt olen ihan kivasti. Osaan uida, juosta ja pyöräillä. Pärjään voimalajeissa hyvin ja vähän kerrassaan olen ottanut haltuun CrossFitin lajinomaisia liikkeitä käsilläkävelystä kippileukoihin ja rengasdippeihin. En varmaan koskaan ole ollut wod-tunnilla hitain, heikoin tai huonoin (joitain kertoja olen kyllä syystä tai toisesta jättänyt huonosti kulkeneen treenin kesken). Toisinaan olen saanut loistaa, yleensä olen ollut vähintään keskivertoa pärjäävämpi.
Sitten aloin harrastaa uimahyppyjä. Suht monipuolisen liikuntataustan takia pärjään sielläkin permanto-osiossa kivasti (”kuivalla” tehdään voikkajuttuja, voimatreeniä, lajinomaisia ponnistus- ym. harjoituksia, hypitään trampoliinilla ja sen sellaista) mutta myönnettävä on, että vedessä olen ryhmän huonoin. En saa volttia kohdalleen (hassua kyllä, permannolla osaan heittää voltin), taaksehypyssä päädyn mahaplätsiin ja välillä yksinkertainen kerähyppykin tuottaa vaikeuksia.
Tiedän toki, että muilla ryhmäläisilläni on lajissa jopa vuosia pidempi harrastustausta tai he käyvät treeneissä kahdesti tai kolmesti viikossa minun yhden viikkotuntini sijaan. Siitä huolimatta täytyy tunnustaa, että kyllähän oma huonous välillä korpeaa. En ole tottunut tällaiseen! Haluaisin edetä hienoihin monimutkaisiin hyppyihin ja pystyä tekemään samanlaisia suorituksia kuin muut, mutta sen sijaan hinkkaan loputtomiin pelkkää ponnistuksen suuntaa.
Olen kuitenkin päättänyt olla turhautumatta. Luulisin, että taitolajin aloittaminen aikuisiällä ei ole ihan yksinkertaista kellekään ja lohduttaudun ajatuksella, että uimahypyt ovat lähinnä hassuttelua, eikä minun tarvitse oppia monimutkaisia voltteja.
Itse asiassa olen sitä mieltä, että myös (ehkä jopa etenkin) aikuisille taitolajien harrastaminen ja itsensä hankaliin tilanteisiin ajaminen on mitä parhainta harjoitusta, ei vain fyysiseltä vaan myös henkiseltä kannalta. Fyysisesti tietysti hyödyt ovat selkeät: tulee käytettyä lihaksia, liikemalleja ja -ratoja, jotka muuten jäisivät hunningolle. Sen lisäksi uusien asioiden oppiminen on taatusti myös päälle hyväksi, siis ihan silläkin tasolla, että uuden oppiminen lisää hermosolujen välisiä yhteyksiä (puhumattakaan liikunnan yleisistä neuroprotektiivisista vaikutuksista). Ja kyllähän siitä tulee ihan älyttömän hyvä mieli, että viimein onnistuu jossain, minkä kanssa on pitkään tuskaillut.
Opettavaisinta itselleni on kuitenkin ollut opetella ottamaan vastaan palautetta ja toteuttamaan saamiani ohjeita sekä takomaan perusteita niin kauan, että ne todella ovat kunnossa. Voi olla mielettömän turhauttavaa, että ei vaan meinaa saada kroppaansa tekemään sitä, mitä siltä vaaditaan (itsehän opin oikeastaan vasta ihan viime tunnilla – 8 kk harjoittelun jälkeen! – suuntaamaan ponnahduslaudalta hypyn jotakuinkin suoraan ylöspäin enkä jonnekin etuviistoon). Kärsivällisyys ei varsinaisesti ole mikään vahvin puoleni ja välillä toden teolla ärsyttää hinkata jotain perusasiaa sadatta kertaa, kun mielisi jo tekemään siistejä temppuja. Tunnustan, ett tällaisissa tilanteissa allekirjoittaneella ei aina tahdo valmentajan huomautuksetkaan mennä perille ja sitä päätyy hakkaamaan päätään seinään sen sijaan, että ottaisi lusikan kauniiseen käteen ja lusikoisi sitä perustekniikkaa.
(Harmittaa muuten, että uimahallissa ei saa ottaa valokuvia, joten minulla ei ole yhtään kuvaa itsestäni hyppimästä. Niinpä olen kuvissa enemmänkin mukavuusalueellani. Pitänee pyytää valmentajaa joskus kuvaamaan!)
Liina
Heh,
Siitä perspektiivistä, jossa on ollut AINA huonoin liikuntahommissa tämä näyttää tosi erilaiselta. Siis sellaiselta, ettei tulisi mieleenkään kokeilla mitään uimahyppyjä tai muuta, koska tunnen suussani jo nyt, miltä turhautumisen kyyneleet maistuvat, kun niitä nieleskelee.
Voisi luulla, että tähän tottuu, mutta ei totu. Sitä vaan oppii välttelemään kaikkea, missä pitäisi verrata, tai tulee verranneeksi, itseään muihin.
Aloitin joitakin vuosia sitten ulkona tapahtuvalla crossfit -kurssilla, ja vaikka kurssi sinänsä oli oikein hyvä, traumat huonoudesta löivät niin vahvasti läpi, että lopulta taisin lintsata puolet kurssista ja silloinkin kun olin paikalla, lakkasin yrittämästä.
Että sikäli olen vähän eri mieltä. Voi olla, että tämäntyyppinen taitolaji on periaatteessa mitä parhainta harjoitusta, mutta sekin vaatii tiettyjä perusvalmiuksia, joita kaikilla meillä ei ole, ja mahdollisesti terapiaa, että asiaa pystyy edes harkitsemaan. Possibly not worth it.
Miia
Ihan älyttömän hyvä kommentti, kiitos Liina <3
Yritinkin tuonne väliin ujuttaa, että tosiaan huonous tuntuu itsestäni ehkä hassulta siksi, ettei minulla ole siitä oikein kokemusta. Kuitenkin aiemmat positiiviset liikkumiskokemukset varmasti tekee sen, että mulla on tosiaan on luottoa alkaa harrastaa melkein mitä vaan (ja lisäksi ehkä pienoinen taipumus pitää itseäni tosi pätevänä, vaikka todellisuus yrittäisi todistaa päinvastaista 😀 ).
Emilia
Ah mä niin samaistun! Kuinka monta kertaa onkaan (kyllä – myös sun vetämillä tunneilla!) kiroillut ja päättänyt, et tämä oli tässä ja kiitos hei. ? Mikä siinä onkaan, että vaikka kuinka tietää miten sen kropan pitäisi mennä ja mitä tehdä, niin ei se vaan onnistu? Lihakset ei vaan suostu yhteistyöhön.
Mutta tän mun kahden vuoden CF uran aikana olen oppinut hyväksymään oman keskeneräisyyteni. ( Ainakin jollain tasolla, enää en itke kesken tunnin). Ja siedän myös osaamattomuuttani muuallakin paremmin. 🙂 Eli samaa mieltä – aikuisena on erittäin fiksua aloittaa uusi laji ja haastaa itseään!
Miia
Emilia <3
Kyl ne lihakset sit lopulta oppii, mutta eihän se helppoa ole. Onneks oot tullut aina takas!