Olin torstaina niin hienoissa ja övereissä juhlissa että en tiennyt sellaisia olevan kuin elokuvissa. Työpaikkani täytti 20 vuotta, mitä juhlittiin Tukholman vanhassa linnanarkistossa niin komeasti että en osaa edes kuvailla kuinka siistiä kemuissa oli: oli kuolleiden päivän paraatia, akrobaatteja, tulennielijöitä, napatanssijoita, bändejä, käärmeitä, alaston mies jättimäisen ilmapallon sisällä ja jos vaikka mitä muuta.
Ja trapetsi.
Trapetsi killui komean arkistorakennuksen pääporraskäytävän yläpuolella, ja trapetsilla killui avajaiskulkueen aikana akrobaatti. Ja kun jossain välissä juhlia olin matkalla alakertaan, huomasin trapetsin roikkuvan tyhjillään portaikossa.
Asiaa ollenkaan ajattelematta kokeilin yltäisinkö siihen hyppäämällä. Ja minähän ylsin. Seuraavaksi olin jo polvitaipeistani roikkumassa tangosta. Tässä vaiheessa huomasin olemattomassa suunnitelmassani pienen aukon: kun roikkuu alaspäin, löysä mekko tuppaa nousemaan korviin. Ei auttanut muu kuin kiivetä ylemmäs trapetsille istumaan siveyden säilyttämiseksi.
Päästyäni takaisin turvallisesti maan pinnalle minua tavallaan nolotti ja tavallaan ei. Temppuilun alushousunvilautusvaihetta ei onneksi todistanut kukaan muu kuin muutama jäsen omasta tiimistäni ja pari norjalaista kollegaa. Eikä mitään sattunut, vaikka trapetsi olikin kivirappusten yllä. (Trapetsi tosin korjattiin pian pois, kun sirkustelu siirtyi yläkerroksiin, omaa rooliani tässä roudauksessa en tiedä!)
Mutta toisaalta olin aidosti ilahtunut, sillä en yhtään ajatellut mitä olen tekemässä. Että vaikka olenkin järkevä ja yleensä ihan rauhallinen aikuinen, olen edelleen myös se ihminen joka sekunnin sadasosassa impulssin syttymisestä on valmis hyppäämään trapetsille sellaisen nähdessään. Vaikka sitten alushousujen vilkkumisen uhalla. (Ja huomauttaisin että en ollut humalassa, olin juonut vain lasin skumppaa ja hieman olutta ennen temppuilua.)
Minä juhlien jälkeisenä aamuna. Tai sitten juhlien avajaisseremoniat. Esiintyjinä olivat aivan mahtavat Cirkus Cirkör, Superstar Orkestar ja Romeo & Julia Kören. Muun muassa.
Ei sillä että kannustaisin ketään, etenkään ikäisiäni, enää juhlimaan. Vaikken juonut illan aikana kuin muutaman drinkin, oli olo seuraavana aamuna kuin jyrän alle jäänyt. Eikä ainakaan auttanut, että majoituimme hotellilaivassa, joka aina yhtäkkiä heijasi ja sai sisukset aina hetkeksi sekaisin. Fyysinen krapula meni ohi päivässä, mutta henkisesti olo on nyt sunnuntai-iltapäivänäkin vielä hieman kehno. Torstain juhlat taisivat tyhjentää serotoniinivarannot pidemmäksi aikaa.
Vastaa