Muistatko vielä sellaista aikaa, kun ei ikinä tarvinnut PALAUTUA?
Minä muistan hämärästi.
Silloin vapaa-aika saattoi olla pitkälti destruktiivista. Bailandoa ja dokailua, you name it.
Vielä senkin jälkeen kun bailando ja dokailu jäi, pystyi viettämään ihan normaalia elämää.
Valvomaan, treenaamaan rankasti, juhlimaan joskus, mutta ennen kaikkea vain olemaan ja hengailemaan.
Nyt pitää nukkua vähintään kahdeksan tuntia yössä. Vähintään.
On välttämätöntä käydä joogassa ja kävelemässä luonnossa.
Mökille on päästävä usein. Tai terveyskylpylään. Mutta reissaaminen on niin raskasta, että siitäkin pitäisi palautua.
Kotona on pakko tehdä sekä hengitysharjoituksia että tietoisia valintoja jättää siivoamatta, jotta saisi tarpeeksi lepoa.
Pitää käydä rentoutusryhmissä ja rentoutumiskellunnoissa. Pitää meditoida ja olla läsnä.
Kaikki tämä vain siksi, että jaksaisi tehdä työnsä ja elää normaalia elämää.
Oikeasti tuntuu siltä, että koko vapaa-aika menee palautumiseen. Tai vähintään siihen, että palautumisen pyrkii maksimoimaan ja epäpalautumisen minimoidaan.
Kaikki harrastukset, tekemiset ja kotihommat pitää valita palautumista silmällä pitäen.
Että dear Eki, onx tää normaalii?!
(Huomautan, että käyn nykyisin psykofyysisisessa fysioterapiassa traumanpurussa, ja ohjaajani muistuttaa jatkuvasti että olen vasta toipumassa. Joten voi hyvin olla, että tämä ei ole ns. normaalii. Mutta jotenkin minusta tuntuu siltä, että kyseessä on aika yleinen kokemus, olipa sitten taustalla traumaa tai muuta ongelmaa tai ei. Dear Eki, mitä se kertoo ajastamme? Ei salee oo normaalii.
Vai onko? Tällaistako on olla aikuinen?)
Lisää väsynyttä menoa instagramissa @fitnessfuhrer!
Vastaa