Vihaan sanaa “voimaannuttava”. Mutta täällä Chamonix’ssa oleminen ja vuorikiipeilykurssille osallistuminen on ollut juurikin sitä. Tänään ylitin itseni niin monta kertaa ja niin monella eri tavalla että oli pakko vähän pillittää kun pääsin kiipeilypäivän päätteeksi
Kurssille ilmoittauduttuani olin ristiriitaisissa tunnelmissa. Yhtäältä toivoin ettei kurssi olisi liian helppo, pelkkä haikkausretki pienellä kiipeilyllä höystettynä. Ja toisaalta taas toivoin etten joutuisi tekemään mitään hurjia alppisuorituksia.
No, tänään sitten kiipeiltiin tällaisissa maisemissa:
Muutaman kerran tuli pieni kauhun parahdus kun tuntui että jalat lähtevät alta ja voimat loppuvat eikä millään pääse eteenpäin välillä omaan tasooni nähden haastavissa rinteissä. Vaan niin sitä lopulta seistiin Aiguille du Midin asemalla 3800 metrin korkeudessa, jalat tutisten, kädet täristen ja hymy korvissa. En tiedä olenko tehnyt eläessäni mitään noin rankkaa ja pelottavaa ja siistiä samanaikaisesti.
Olen aina ollut arkajalka ja pelkuri. Siksi tuntuukin jollain tavalla siltä, että tänään harjannetta kiipesi joku ihan muu, joku joka uskaltaa ja kokeilee ja oppii juttuja eikä itke kuin vasta perillä koska on niin hemmetin ylpeä itsestään.
Kirjoittelen kurssista myöhemmin tarkemmin, olen ollut illat aivan naatti ja hädin tuskin jaksanut nauttia palauttavan oluen ja syödä ennen kun on ollut pakko käydä nukkumaan jotta ehtii latautua seuraavan päivän seikkailuihin.
//Kuvat oppaani ja opettajani Ben Croft
Will
Hi Lotta, I love this blog post! I can’t read Finnish, but Google Translate did a good enough job. I think my experience of this day was similar to yours.