Yhtenä päivänä sitä kiipeää vuorilla, ja toisena kahlaa läpi sähköpostitulvaa.
Siinä se nyt oli ja meni, kesäloma. Nopeasti kuin mikä. Etenkin kiipeilyreissun aikana duunit kaikkosivat autuaasti mielestä, ja tänään läppäriä availlessa piti hetki miettiä, mitä sitä onkaan tekemässä, mitä asiakkaita ja minkälaisia projekteja minulla oikein onkaan tekeillä tällä hetkellä. Aikamoinen hyppy maailmasta toiseen, vuoren huipulta työpöydän ääreen.
Vaikka olinhan minä kirjaimellisesti transit-tilassakin maailmojen välillä. Saatoitte ehkä lukea lehdistä, kuinka Münchenin lentokenttä ajautui lauantaina kaaokseen, kun nainen rynnisti turvatarkastuksen läpi aiheuttaen koko terminaalin evakuoimisen ja yli kahdensadan lennon peruuntumisen. Paluumatka Chamonix’sta kulki epäonnisesti Genevestä Müncheniin juuri evakuoinnin jälkeen, ja jäin jumiin kentälle vuorokaudeksi. Suunnitelmissa oli olla kotona lauantai-iltana ja viettää miehen kanssa laatuaikaa sunnuntaina ja orientoitua arkeen edes yhden päivän ajan.
Hätämajoitusta Münchenin lentokentällä. Punkkaa en itselleni saanut, mutta penkin sentäs.
Vaan ei: lauantain iltalennon peruttua jumitin melkein koko viikonlopun tuhansien ihmisten kanssa yhdellä Euroopan vilkkaimmista lentokentistä odottaen edes jonkinlaista tiedonmurusta siitä, milloin ja miten sitä voisi päästä kotiin. Osa ihmisistä vietiin lähiseudun hotelleihin yöksi, mutta vajaa tuhat, minä mukaan lukien, joutui yöpymään lentokentällä. Sain aamyöstä onnekseni tyynyn ja peiton ja löysin hiljasen penkin, jolla pötkötellä muutaman tunnin uusia tietoja odotellessa. Sunnuntaina aamuvarhaisesta iltapäivään saakka kytistelin kymmenien muiden kanssa standby-paikkoja armottoman täysiin Helsingin-koneisiin. Sitten jonotin melkein viisi tuntia päästäkseni lentokenttävirkailijan tiskille, joka ystävällisesti rerouttasi minut Rooman kautta toisella lentoyhtiöllä Suomeen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä.
Olipahan kokemus, joskin sellainen jota en enää ikinä halua kokea uudelleen. Suljetussa kaoottisessa tilassa ja alituisessa epävarmuudessa oleminen ei ole ahdistukselle ja paniikkikohtauksille alttiille ihmiselle se paras paikka viettää pitkiä aikoja. Kotona pääsi itku, kun olin niin helpottunut pois pääsemisestä. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita: osa Helsinkiin pyrkivistä saadaan perille vasta tiistaina. Minä sentäs pääsin jo aamusta töiden pariin kuten tarkoitus oli, pahasti univajeisena mutta kumminkin. Onneksi palaverittomuus mahdollisti etäpäivän viettämisen, niin sain samalla hieman rauhoittua kokemuksen jälkeen.
Vuorikiipeilijöitä valmistautumassa yöhön jäätiköllä Rifugio di Torinon lähellä.
Reissujen ja lomahommien jälkeen tuntuu aina siltä kuin olisi astunut maailmasta toiseen. Miten näitä kahta maailmaa voisi tuoda paremmin yhteen? Onko niiden pakko olla täysin erillisiä? Kuinka tuoda vuoret lähemmäksi duunimaileja – tai toisin päin? Taaskaan ei ole vastauksia, mutta entistä vahvempi fiilis siitä, että lähemmäksi toisiaan kahta elämää pitäisi saada.
Vastaa