Kehopositiivisuuden rajat

“Sä näytät siltä kuin olisit raskaana!”

Otimme sivuston lanseerausta varten upeita kuvia. Oli bodyja ja edustusasuja, meikkejä ja kampauksia. Omaan silmään pisti kuitenkin se, että en omasta mielestäni näyttänyt yhtään itseltäni. Enhän mä voi olla noin pullea, mietin katsellessani yllä olevaa kuvaa.

Muut näyttivät kaikissa kuvissa mielestäni upeilta ja säihkyviltä ja omilta itseltään. Minä taas näytin, no, en ainakaan yhtään siltä että olisin päivää eläessäni urheillut. Kun yhdistetään jytäkkä ruumiinrakenne, talven aikana noussut paino, paha turvotus sekä täysi kädettömyys omalle keholle edustavan poseerausasennon etsimisessä sekä huonoon aikaan räpsähtänyt kamera, saadaan aikaiseksi raskaushuhuja.

Teräsmeduusojen yksi arvoista on kehopositiivisuus. Mutta tuntui, että kuvan nähdessäni omalle kepolleni (keksin juuri tämän lyhenteen) löytyi rajat: tykkään kropastani ja siitä mihin se pystyy, tykkään miltä se yleensä näyttää, mutta tämä oli liikaa.

Hetken aikaa kuvaa mäylittyäni päätin antaa olla (kummallista kyllä, taisin enemmän ahdistua siitä, että ihmiset luulisivat minun olevan paksuna kuin vain lihonut). Tuoltahan minä näytän. Ison aterian syömisen jälkeen lysyssä ryhdissä seisoessani näytän helposti siltä että odotan kaksosia ilman että täytyy edes pahemmin pullistella. Sitäkin enemmän pitäisi siis keikistellä uikkareissa, bodyissa ja niin kutsutussa edustusasussa. Että omat ja muiden silmät tottuisivat siihen, että tuolta ihminen näyttää.

Tervetuloa Teriksiin minunkin puolestani. Kirjoittelen tänne, mutta jatkan kenties edelleen Pumpui-blogin kanssa Lilyssä, ainakin kunnes saan päätettyä mitä teen, millä aihepiirillä ja missä kanavassa.