Ihmisillä on erilaisia päämääriä ja tavoitteita elämässään. Esimerkiksi se, millaisiksi ihmisiksi he haluavat tulla ja minkälaisia ihmisiä he haluavat olla.
Jotkut haluavat olla vaikkapa hyviä, oikeamielisiä ihmisiä. Jotkut haluavat olla menestyneitä. Jotkut nopeita.
Minä haluan olla notkea. Sillä kaikki paitsi notkeus on turhaa.
En tiedä, mistä ja milloin tämä haave on alkanut, mutta halusin olla notkea jo pikkulapsena.
En tokikaan ollut notkea edes pikkulapsena.
Olisin varmaan ollut notkeampi, jos olisin saanut enemmän ohjausta. Epäilemättä olisi myös kannattanut treenata enemmän. En nimittäin ollut mitenkään kovin järjestelmällinen ja motivoitunut lapsi, vaikka säilytin kyllä sitkeästi baletinopettajan kotiin lähettämät venyttelymonisteet, joissa luki “parhaansa voi jokainen tehdä aina”.
Vaikea sanoa, teinkö parhaani, vai onko minun parhaani vain tosi surkea.
No joka tapauksessa. Notkeus oli minulle lapsena parasta, mitä ihminen voi olla, ja hämmentävän paljon olen edelleen sitä mieltä.
Saatamme jopa kaverini kanssa (johon olen tutustunut tankotanssiympyröissä) todeta jostain ihmisestä, että on se ikävä tyyppi, mutta onhan se sentään tosi notkea. Myös se, kuinka notkea kukakin on, ja mistä kohdin, on meille yleinen puheenaihe. Koska se on kiinnostavaa.
Olen loputtoman kiinnostunut muiden notkeudesta varmaankin siksi, että en tosiaan itse ole notkea. Älä käsitä väärin, olen “notkea” verrattuna jäykkiin ihmisiin, tai ehkä jopa keskivertoihin. Mutta tämäkin piste vaatii minulta todella paljon työtä, ja minussa on kohtia, jotka eivät suostu aukeamaan sitten millään.
Ja tarkalleen ottaen tuon pitäisi olla muodossa “olin notkea verrattuna…”.
Viimeisen noin kahden vuoden aikana olen tuntemattomasta syystä jäykistynyt epänormaalin paljon. Päivittäisellä liikkuvuus- ja venyttelyharjoittelulla olen saanut palautettua notkeutta hieman, mutta yhä olen aika jäykkä.
Se on ollut harmillisinta tässä koko jutussa. Väsyminen, hengästyminen, voimattomuus, kipuilu, kaikki on ärsyttävää, mutta se, että oma liikkuvuus rajoittuu, on todella perseestä. Olen nyt kuitenkin luottavainen sen suhteen, että se palautuu. Jos oikein hyvä tuuri käy, ehkä se jopa paranee.
Minulla on nimittäin aina käynnissä sellainen henkilökohtainen Graalijahti, paitsi että en etsi mitään kippoa saati mitään symbolista, vaan notkeutta.
Huomaan ajattelevani, että EHKÄ minussa on jokin virhe, jonka voin purkaa, ja kun puran sen, olen notkea, pim! Ehkä olen aina venytellyt väärin? Ehkä teen vääränlaista liikkuvuusharjoittelua?
Ehkä nivelissäni on jotain lukkoja? Ehkä minua jäykistävät PADOTUT TUNTEET?
Kenties jokin faskiakäsittely tekisi minusta notkean?
Olen venytellyt kuumassa, olen venytellyt kylmiltäni, olen venytellyt harvoin ja olen venytellyt usein. Olen keskittynyt liikkeeseen, olen tehnyt staattisia venytyksiä, olen ollut venytyksessä kolme sekuntia ja olen ollut siinä kolme minuuttia. Olen pumpannut, olen käyttänyt apuvälineitä, olen kokeillut jännitys- ja rentoutus-tekniikkaa.
Mutta en ole tullut hullua hurskaammaksi taikka tätä notkeammaksi.
Tuntuu niin hämmentävältä se, että jotkut venyvät, mutta itse en. En jotenkin pysty hyväksymään sitä, että kroppani vain yksinkertaisesti olisi tällainen. Kaikki muut sanovat aina, että kunhan tekee töitä, niin kyllä se notkeus sieltä tulee.
Se saa minut uskomaan, että ehkä tuleekin. Ehkä minä olen tehnyt koko ajan jotain väärin. Ehkä jossain on se mullistava totuus.
I want to believe.
Lue myös:
Onko tämä aina sattunut näin paljon?
Vastaa