Sitä jostain syystä kuvittelee, että elämän merkkipaalut olisivat suureellisia, fanfaarien säestämiä merkitykselliseltä tuntuvia hetkiä. Vaan ei. Ne ovat autogeneroituja sähköposteja järjestelmästä.
“Todistuspyyntölomakkeesi on hyväksytty opiskelijapalveluissa.” Näin juhlallisesti valmistuin. Luin sähköpostin maanantai-iltana kotona, collegehaalariin pukeutuneena, juuri päivän viimeiset duunihommat tehneenä. Olisi edes konfettisade. Tai vaikka pikkupullo skumppaa, jota en ollut ehtinyt hakea kaupasta. Oli korvatulehduksesta kärsivä koira, liiasta työnteosta kivistävä pää ja kana-riisi-hässäkkää ruoaksi.
En oikein osaa hahmottaa että olen nyt valmistunut. Prosessi on ollut pitkä, melkein 12 ja puoli vuotta. Se on aikamoisen pitkä siivu ihmisen elämää. Oman valmistumiseni hilloamiselle oli se tavallinen syy: menin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen töihin, sain pian alan hommia, vakituisen duunin, koulu jäi. Viime itsenäisyyspäivänä mielenhäiriön vallassa päätin, että aion vihdoinkin saada ne maisterin paperit ulos. Vuoden alussa tein paluun yliopistolle ja haalin töiden, treenien, blogin ja muiden hommien ohella gradun ja puuttuvat 20 opintopistettä kasaan. Tämän kaiken jälkeen luulisi että tuntuisi edes joltakin.
Ehkä ilo suorituksesta vielä iskee. Tähän mennessä olen ehtinyt ajatella vain sitä, kuinka helvetin pitkä aika reilut 12 vuotta on. Siihen on mahtunut valtavasti kaikkea. Rakastumisia, sydänsuruja, turpaansaantia sekä vertauskuvallisessa että kirjaimellisessa mielessä. Kahdeksan asuntoa Helsingissä. Neljä vakituista työpaikkaa ja lukemattomia projekteja. Reissuja neljällä mantereella. Yhtäältä tuntuu että kaikesta on älyttömän pitkä aika, mutta toisaaltahan se oli suunnilleen eilen, kun istuin yliopiston fuksien ja professorien tapaamisessa ja kuvittelin tietäväni kaiken. Toisaalta olen ihan eri ihminen, toisaalta taas ihan se sama edelleen, hieman kurttuisempi ja matkan koulima vain.
Suvi
Paljon onnea valmistumisesta!
Yliopisto on ihan tavoiteajassakin valmistuvan elämässä niin pitkä aika, että siinä ehtii tapahtua vaikka mitä. Mulla meni vajaa kuusi lukuvuotta, ja olen itekin miettinyt, kuinka erilaista kaikki, mukaanlukien minä itse, oli sillon fuksivuonna. Tiedän myös hyvin tuon “missä on juhlat” -tunteen; itse kävin hakemassa todistuksen vaan joku tavallinen arkipäivä yliopiston toimistosta ja muistaakseni menin siitä jatkamaan työhakemusten kirjottelua.