Ai että salilla käynti on vähäväkisten hommaa ja aivotonta puuhastelua? Ei todellakaan.
Yksi kevään projektejani on kadonneiden voimatasojen metsästys. Kun syksy meni vähän miten sattuu treenien suhteen, meinasin jo unohtaa kuinka paljon voimailussa on pohjimmiltaan kyse henkisten ominaisuuksien kehittämisestä.
Otetaan esimerkiksi lauantain salitreeni ja ajatuskulkuni kuningasliike kyykyn aikana:
Mitä tapahtui: Lauantaisin on aina kyykkypäivä, ja kehitys on ollut nousujohteista. Olin suunnitellut tekeväni viisi sarjaa 75 kilolla. Lämmitellessä koko homma jo tuntui hieman oudolta, 70 kilon kohdalla lämpätessä oli todettava, että tänään ei sitten kyykätäkään kunnolla. Tiputin painon 50 kiloon ja tein sarjat sillä.
Ajatukseni ongelman syystä: “Olen lopullisesti kadottanut kykyni kyykätä. Minun on mahdotonta kyykätä. Minut on ikuisesti tuomittu kyykkäämään rumalla tyylillä ja vauvapainoilla. Ei, nämä eivät ole edes mitkään vauvapainot. Nämä ovat syntymättömien lasten painot, ‘pilke isän silmäkulmassa’ -tason painot.”
Ongelman todennäköinen syy: Koko viikko ennen lauantaita sujui istuessa autossa, lentokoneessa ja palavereissa. Ja kun en istunut, fillaroin töiden ja kodin väliä. Lonkat ovat totaalisen jumissa ja vaikeuttavat oikeaoppisen asennon löytymistä.
Ensimmäinen reaktioni ongelmaan: Lopetan koko homman. Ei minusta ole tähän. Ajan salilta suoraan Mäkkäriin ja syön itseni halki. Sen sentään osaan. Voiko hampurilaisten syömistä harrastaa tavoitteellisesti?
Oikeaoppinen reaktio ongelmaan: Venyttele paikkoja auki. Hae tuntumaa kevyemmillä painoilla ja pidä mielessä, että kehitys ei ole koskaan suoraviivaisen nousujohteista. Haaveile Mäkkäristä ja päätä mennä sinne treenin jälkeen yhtä kaikki.
Kaikessa urheilussa on mukana henkinen elementti, mutta etenkin voimailussa mentaalipuoli tulee esille vahvasti. Kyykkääminen ja maastaveto ovat yksinkertaisia liikkeitä, mutta sen takia myös äärimmäisen monimutkaisia. Usein epäonnistuminen ei johdu laisinkaan kropan kyvyttömyydestä vaan siitä, että pääpuolella falskaa: mietin liikaa, jännitän isoja painoja, keskityn johonkin osa-alueeseen niin paljon että koko muu pakka hajoaa, en keskity mihinkään. Ongelmatilanteissa henkinen kantti on tarpeen: kroppansa saa helposti valmiiksi uuteen suoritukseen, mutta jos pää ei ole mukana, ei mistään tule mitään.
Ehkä pitäisi suhtautua henkiseen puoleensa samalla tavalla kuin vanhaan luusäkkiinsä: harjoituksessa sekin kasvaa.
2 Pingbacks