Kuinka kauan uupumuksesta parantuminen kestää? Voiko siitä ylipäänsä parantua täysin koskaan? Tuleeko treenaamisesta enää mitään burnoutin jälkeen?
Ensialkuun taustaksi niille jotka ovat ensi kertaa täällä: Terve, olen Lotta, pari vuotta sitten vakavan työuupumuksen läpikäynyt kolmekymppinen tietotyöläinen. Postauksen lopusta löytyvät linkit aiempiin kirjoituksiin aiheesta, mutta tässä tiivistelmä: tein liikaa töitä, en nukkunut, tuli masennus ja ahdistuneisuushäiriö, jäin sairauslomalle, palasin töihin ja lopulta aloin järjestellä elämää uusiksi.
Yksi asioista, joita minulta kysytään burnarin aihepiiristä eniten, on burnoutin ja treenaamisen suhde. Avasin aihetta jo hieman tässä postauksessa, mutta ajattelin että aihe ansaitsee ihan omankin kirjoituksen.
Treenifiilis saattaa kieliä burnoutista
Työuupumus oireilee monella eri tavalla. Yksi itselleni selkeimmistä merkeistä siitä, että kaikki ei ole ihan normaalisti, oli treenifiiliksen laskeminen. Treeneissä käyminen tuntui mälsältä, ja tekeminen oli viikosta toiseen tahmeaa ja jotenkin ilotonta.
Burnoutiin voi olla monta erilaista syytä, ja kuormitus kumuloituu monesta eri lähteestä. Omassa tapauksessani suurin syy oli liiallinen työkuorma: paitsi että työ oli itsessään hektistä, vastuullista ja älyllisesti kuormittavaa, sitä oli myös paljon, järjestään enemmän kuin mitä normaalin työpäivän aikana ehti tehdä. Jossain välissä tajusin että lautasella on liikaa juttuja, ja karsin sieltä mistä oli helpointa karsia: jätin treenit väliin.
Treenien skippaamisella oli kuitenkin päinvastainen vaikutus kuin kuvittelin: kun ei enää ollutkaan “pakko” pistää konetta kiinni ja painua treeneihin, jäinkin entistä useammin tekemään pitkää päivää töihin. Työn kuormittavuus siis lisääntyi, ja tämän lisäksi treenin tuoma tarpeellinen henkinen breikki työasioista jäi väliin. Ei siis mikään paras yhdistelmä.
Näin jälkiviisaana on helppo sanoa, että parasta olisi ollut vähentää työkuormaa ja pitää kiinni kevyemmästä treenistä. Mutta kuten olen monesti aikaisemminkin kirjoittanut, ei väsymyksen keskellä pysty ajattelemaan järkevästi tai ylipäänsä näkemään omaa tilannettaan objektiivisesti. On vain omat kyynistyneet ajatukset ja pohjaton tahmeus, jossa mikään ei tunnu miltään.
Parasta on, jos pelin ymmärtää viheltää poikki siinä vaiheessa kun väsymys ei ole vielä kroonistunut: ottaa hieman etäisyyttä työhommiin ja järjestellä niitä uudelleen (tätä ei tietenkään voi tehdä yksin vaan esihenkilöiden ja organisaation toimintavat ovat avainasemassa!), treenata hieman kevyemmin ja osoittaa vapaa-aikaa myös ei-tuottavaan toimintaan.
Treenaaminen sairausloman aikana
En ajatellut tarvitsevani sairauslomaa, mutta kun menin työterveyteen pyytämään jotakin apua nukkumiseen (en loppuvaiheessa nukkunut enää kuin tunnin-pari yössä), keskityttiinkin oireiden sijaan syyhyn. Sain useamman viikon saikkua sekä diagnoosin masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä.
Olin lopulta pois töistä reilut puolitoista kuukautta (lääkärin mielestä olisin voinut olla puolikin vuotta, mutta halusin takaisin töihin. Ja onneksi menin sillä muuten olisi tullut vararikko. Maksoin nimittäin työpaikan kahden viikon palkallisen sairasloman jälkeen koko lystin omasta pussistani: lääkäreiden lausunnoista huolimatta Kela katsoi minun olevan työkykyinen, mutta se on toinen tarina se.)
Ensimmäisen viikon vain nukuin ja tuijotin seinää, mutta kun olo hieman normalisoitui, halusin myös liikkua. Tiesin, että pelkästään neljän seinän sisällä mäyliminen saattaisi vain huonontaa oloa, joten oli pakko päästä ulos.
Lääkäri onneksi antoi luvan treenata heti kun fiilis antaisi myöden – mutta vain matalalla teholla ja kroppaa kuunnellen. Kävin kävelemässä, hiihtämässä ja pitkillä juoksulenkeillä, joilla syke pysyi koko ajan peruskestävyysalueella. Toisinaan lähdin salille ja treenailin kevyesti sitä mitä mieleen juolahti: vähän painonnoston tekniikkaa, kevyttä hikijumppaa. Itselleni oli todella tärkeää päästä takaisin treenin pariin nopeasti, mutta en voi tarpeeksi korostaa, kuinka tärkeää akuutissa palautumisvaiheessa on kuunnella koko ajan kroppaansa.
Paras lääkäriltä saamani ohje oli: tee sitä mikä tuntuu mielekkäältä. Kun oli vetänyt parikin vuotta uupumuksen suossa, jossa mikään ei tuntunut kivalta, tuntui fantastiselta löytää uudelleen oma arvonsa ja tehdä asioita pelkästään niiden itseisarvon takia, oli kyseessä sitten liikkuminen, musiikin kuunteleminen tai vaikka lukeminen.
Treenaaminen burnoutin jälkeen
Nyt ne ikävät uutiset: burnoutista palautuminen kestää helvetin pitkään. Vaikka omasta uupumuksestani on kulunut jo pari vuotta, välillä tuntuu että palautuminen on edelleen kesken. Olo on moninkertaisesti parempi kuin vaikkapa toissavuoden kevättalvella ja pääosin tunnen olevani oma itseni, mutta välillä mietin, voiko uupumuksesta parantua täydellisesti koskaan.
Yksi syy miksi kirjoitan asiasta juuri nyt, on ajatus joka kirkastui itselleni viikonloppuna. Osallistuin lauantaina Crossfit Takomon salikisoihin, leikkimielisiin kilpailuihin joissa tehtiin kolme lajia neljän hengen joukkueissa. Kilpailuhenkisenä ihmisenä toki tein kaiken tosissani ja kovaa. Täysillä tekeminen, tässä tapauksessa esimerkiksi maksimivedot pyöräergolla ja soutulaitteella, tuntuu aina pahalta, mutta uupumuksen jälkeen täydellä teholla tekemiseen on myös syntynyt kammo. Tämän mekanismin hoksasin oikeastaan kunnolla vasta lauantaina.
Kun uupumus aikoinaan äityi pahaksi, kovalla teholla treenaaminen alkoi tuntua erityisellä tavalla pahalta. Se tuntui pahalta siinä mielessä kuin kovalla teholla treenaamisen tulisikin, mutta myös jonkinlaisella oudolla metafyysisellä tavalla väärältä. Keho selkeästi halusi jarrutella, samoin mieli. Meni pitkään, reilusti yli puoli vuotta, ennen kuin tein kovatehoisia juttuja saikkuni jälkeen, tuntui että keho ei edes anna ottaa kaikkea irti.
Ja samalta tuntuu välillä edelleen. Olen toisinaan saanut tehtyä treenejä, joiden jälkeen ei pysty muuta kuin makaamaan lattialla ja toivomaan etteivät jalat poksahda rikki kuin keitetyt nakit, mutta tähän pisteeseen pääseminen on todella vaikeaa. Tuntuu, että sekä keho että mieli jarruttelevat: kun alan tuntea, että mennään lähellä äärirajoja, iskee outo pakokauhu joka sanoo että hidastetaan vähän.
Pahasta uupumisesta palautuminen voi kestää vuosia, ja se varmasti näkyy treenaamisessa fyysisellä tasolla. Lisäksi oikeasti omilla äärirajoillaan käyminen on aiheuttanut jonkinlaisen henkisen suojamekanismin kehittymisen: kun tilanne äityy todella kuormittavaksi, tuntuu että mielessä on jokin menoa hillitsevä automaattinen rajoitin, jonka ohittaminen on vaikeaa jos ei mahdotonta. Huomaan tämän paitsi työelämässä (voi olla että en enää koskaan kestä samanlaista kuormitusta) myös treenatessa (kuormitusta pystyy kasvattamaan, mutta äärimmäisen hitaasti).
Tavallaan rajoittimen olemassaolo ärsyttää, sillä tuntuu että ne pari viimeistä napsua jäävät käyttämättä, että olen sekä henkisesti että fyysisesti suorituskyvyltäni heikompi kuin tosiasiallisesti olen. Toisaalta taas olen kiitollinen että suojamekanismi on olemassa. Ehkä ei vielä ole aika mennä ihan täysiä. Katsellaan vaikka parin vuoden päästä uudelleen.
Kaikki burnarikirjoitukset:
Alku
Kohti loppuunpalamista
Peli poikki
Valtakunnan virallinen uupuja tässä terve
Kuinkas sitten kävikään?
Aloituskuva: Hannu Nieminen
Lilja
Kiitos tästä jutusta! Olin työuupumuksen vuoksi itsekin kahteen otteeseen kuukauden saikulla ja nyt puoli vuotta myöhemmin alan hiljalleen palautua. Treenaamisen palo ei ole palannut mutta taidankin antaa itselleni vielä aikaa! Tosi kiinnostava aihe! Juoksi maratonin työuupumksen jälkeen mutta se ei ehkä ollut paras tapa liikkua, toisaalta se toi harmauden keskelle onnistumisen elämyksen.
Lotta
Kiitos! Kannattaa antaa itselleen aikaa ja liikkua niillä tavoilla jotka tuntuvat hyviltä. Ymmärrän hyvin tuon että tuollainen isompi tavoite tuo onnistumisen tunteita, itse juoksin joidenkin kuukausien päästä saikulle jäämisestä elämäni ensimmäisen ultramatkan, mikä oli eräänlainen merkkipaalu itselleni, että kyllä täältä vielä noustaan!
Lilja
Mitä luulet, palautuuko se suoritusten terävin kärki enää koskaan?
Lotta
Toivon kyllä että palaa, mutta voi mennä vielä aikaa…
Mervi
Kiitos näistä burnari-päiväkirjoista. Seuraan puolisoni Burn out-matkaa ja nämä kertomuksesi ovat auttaneet minua ymmärtämään paremmin häntä. Ja toivottavasti myös tukemaan toipumisessa.
Lotta
Kiitos, ihana kuulla että niistä on ollut hyötyä vaikka tilanne kamala onkin. Superhienoa että olet puolisosi tukena, se ei varmasti ole aina helppo paikka sekään.
Maiju
Burnarin jälkeen treenissä kaipaa sitä kovan suorituksen jälkeistä endorfiinihumalaa. Mutta kun se kova suoritus tuntuu niin pahalta, ja sitä endorfiinihumalaa ei tule, ja sen tulematta jääminen pelottaa.
Viimeiseen vuoteen olen koskenut levytankoon kerran. Himoitsisin palata CF:n pariin, mutta kun tiedossa on, että kuntopohjakaan ei ole sitä mitä on joskus ollu ja että PK-pohja pitäisi rakentaa kuntoon (ja nyt olisi mahdollisuus tehdä se hyvin), niin en ole paluuta boksille tehnyt. Ja ei se PK-hinkkauskaan oikein ole lähtenyt liitoon…koska kukaan ei ole sanonut saaneensa PK-treenillä itseään endorfiinihumalaan. Eihän?
Lotta
Hmm, pk-hinkkaamisella on kyllä vaikeampi saada endorfiinipöllyjä. Ehkä pitää mennä tosi pitkään ja hienossa luonnossa, niin saa jotain kiksejä. Jostain 60 min peekoo-nylkyttelystä ei saa irti kyllä oikein mitään 😀
Sanni
Tässä oli paljon tuttua. Treenasin itseni muutama vuosi sitten pahaan ylikuntoon (burnarihan sekin on, tavallaan), ja fiilikset on samanlaiset. Ihan kuin koneesta ei vaan lähtisi enää samalla tavalla kierroksia, eikä treenistä kicksejä. Tilanteen uusiutuminen pelottaa, kun tuo kohtuus ei ole koskaan ollut mun kaveri ja ikä ei ainakaan paranna asiaa… Mietin, että kuvittelenko vain, mutta ilmeisesti en, jos kerran kohtalotovereita löytyy. Kiitos siis tästä!
Lotta
Niinpä! Palautumisessa pitää koko ajan ottaa huomioon enemmän ja enemmän juttuja, kun ikä karttuu!