Mitä kuuluu nyt, kohta kaksi vuotta työuupumuksen jälkeen? Miten burnoutista parannutaan? Miltä tuntuu palata töihin työuupumuksen jälkeen? Ja muuttuuko mikään sairausloman jälkeen, itsessä tai työmaailmassa?
Aikaisemmat osat:
Alku
Kohti loppuunpalamista
Peli poikki
Valtakunnan virallinen uupuja tässä terve
Tiedän, että olen luvannut monta kertaa jatkaa burnaripäiväkirjoja, mutta on tullut vähän kaikenlaista, töitä ja elämää ja kaikkea muuta minkä takia uupumukseen palaaminen on jäänyt. Mutta koska toipumisesta niin usein kysellään, niin tässä pesee kokemuksia parantumisesta sekä usein kysyttyjä kysymyksiä burnarista ja treenaamisesta ja töihin palaamisesta.
Burnoutista toipuminen
Burnoutista toipuminen on yllättävän pitkä prosessi. Olin itse sairauslomalla kuutisen viikkoa, mikä silloin tuntui pitkältä ajalta mutta jälkikäteen ajateltuna lepoa olisi pitänyt olla pidempäänkin. Saikun aikana oloni koheni hämmästyttävän nopeasti, ensisijaisesti koska pystyin vihdoinkin nukkumaan, ja unen myötä mieliala koheni älyttömästi. Välillä nukuin päivät läpeensä, välillä vain hissuttelin kotona ukulelea soitellen ja kirjoja lukien, joinain päivinä reipastuin ja kävin urheilemassa tai lounaalla.
Sairausloman aikana jouduin tai sain kohdata itseni ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa ilman uupumuksen harmaata verhoa. Kävin tapaamassa psykiatria, ja työpsykologin kanssa purettiin syitä sille, mikä minussa ja työyhteisössä edesauttoi loppuunpalamista.
Kun oli niin pitkään vetänyt laput silmillä ja alistunut siihen, että alakulon vallassa yhtään mikään ei tunnu yhtään miltään, tuntui hämmästyttävältä tuntea jotakin. Kuten Antti Holma jossain joskus sanoi, uupumuksen vallassa ei huomaa edes sitä, että ulkona on sää. Muistan yhden päivän, kun kävin Sofian ja Miian kanssa Altaalla uimassa, ja sen jälkeen istuin Altaan kahvilassa hämmästelemässä auringonpaistetta. Että sellainenkin on olemassa, aurinko! Ja että minä olen tässä, juomassa kahvia ja lukemassa kirjaa, eikä koko ajan ole paniikinomainen pakko tehdä tekemättömiä asioita tai tee mieli purskahtaa itkuun ja/tai hypätä bussin alle. Muistin pitkästä aikaa millaisista asioista pidän kaiken suorittamisen, pätemisen ja kiireen ulkopuolella: musiikista, ruoanlaitosta, elokuvista, kirjoista, seksistä, itsestäni.
Alun kehitys oli nopeaa, mutta uupumuksesta toipuminen ei ole missään nimessä lineaarista. Töihin palattuani tein (tai yritin tehdä) muutaman kuukauden nelipäiväistä viikkoa, jotta saisin levättyä enemmän ja vihdoin poltettua pois kertyneitä saldotunteja. Kiivastahtisessa työssä kiirejaksoja kuitenkin tuli väistämättä, ja välillä huomasin kuinka toipuminen otti takapakkia ja tutut oireet alkoivat hiipiä takaisin. Kroppa oli todella herkillä, ja stressi ilmeni fyysisinä reaktioina normaalia paljon herkemmin.
Muutama kuukausi töihin paluun jälkeen minulla oli todella huono pätkä, unettomuus palasi ja mieli oli maassa. Olin proaktiivisesti päivän pois töistä, jotta saisin vain nukkua ja katkaista kierteen ennen kuin uupumus kehittyisi yhtään pidemmälle, ja kävin taas esimiehen kanssa keskustelua työmäärästä ja kuormituksen hillitsemisestä. Noin vuosi sairausloman jälkeen lopulta vaihdoin työpaikkaa, en niinkään uupumuksen takia vaan siksi että kolmen kyseisessä positiossa vietetyn vuoden jälkeen oli jo korkea aika tehdä jotakin uutta.
Missä mennään nyt? Välillä unohdan että mitään burnoutia ikinä olikaan, mutta toisinaan uupumus edelleen kummittelee jossakin taustalla. Kroppa reagoi edelleen herkemmin stressiin kuin ennen, mutta toisaalta osaan myös kuunnella itseäni ja hallita kuormitusta paremmin. Jos huomaan, että alan menettää mielenkiintoani maailmaa kohtaan, mieli menee mustaksi ja nukkuminen on hankalaa, tiedän että on aika höllätä saman tien. Väsyn ehkä helpommin kuin joskus ennen, mutta voi olla että se on vain suojamekanismi liiallista kuormitusta vastaan. Joidenkin tutkimusten mukaan työuupumus voi muuttaa pysyvästi aivojen rakennetta, joten voi olla että en ikinä palaakaan entiselleni.
Kuten Ylen jutussa kerroinkin, en pidä siitä että uupuneista kerrotaan sankaritarinoita, joissa he mullistavat koko elämänsä burnarin jälkeen ja löytävät todellisen kutsumuksensa joogaopettajina Balilla. Valtaosa ihmisistä palaa ihan samaan duuniin kuin missä paloi loppuun, ja heistä puhutaan paljon harvemmin kuin niistä, jotka tekivät jonkun (monille taloudellisesti mahdottoman) täyskeikauksen. Totta kai sairausloma pakotti pohtimaan omaa suhdetta työntekoon, suorittamiseen ja moneen muuhun asiaan, mutta en ole muuttunut toiseksi. Osaan olla hieman armollisempi itseäni kohtaan enkä halua enää tehdä yhtä maanisesti töitä, mutta olen edelleen yhtä kunnianhimoinen ja tavoitteellinen kuin ennenkin. Tavallaan ehkä heikompi, mutta vahvemmalla tavalla.
***
Olen saanut hirmuisen määrän kysymyksiä eri aiheista, alla muutamia nostoja niistä. Jos on vielä jotakin mitä haluaisitte tietää tai toivoisitte että avaan lisää, kysykää ihmeessä! Parasta koko burnarikokemuksessa on ollut se, että olen päässyt auttamaan ja neuvomaan muita samojen ongelmien kanssa painivia.
Töihin palaaminen burnoutin jälkeen
Monia on kiinnostanut kuulla kokemuksiani ja vinkkejäni siitä, miten sairausloman jälkeen palataan töihin. Itseäni töihin paluu jännitti aivan hirvittävästi. Mitä työkaverit ja asiakkaat ajattelevat minusta nyt, kun olenkin paljastunut tällaiseksi heikoksi surkimukseksi? Ovatko kollegat minulle katkeria, kun ovat joutuneet tekemään minunkin hommiani kun minä olen vain pyöritellyt peukaloita? Töihin meneminen myös pelotti: onko mikään muuttunut, jatkuuko se sama ralli jonka takia alun perin uuvuin?
Eikä tilanne taatusti ole helppo muullekaan organisaatiolle. Kannattaa ajatella, että uupumuksesta toivutaan samaan tapaan kuin sairaudesta: välillä sujuu paremmin, välillä vähän huonommin. En suosittele antamaan toipilaalle vain superhelppoja näennäistöitä ja kävelemään metaforisilla munankuorilla tämän läheisyydessä, mutta toisaalta kannattaa myös muistaa yrittää olla kuormittamatta kollegaa liikaa. Itse huomasin kyllä hoitavani omat työni hyvin ja otin itselleni pari uutta asiakkuuttakin paluutani seuranneiden kuukausien aikana, mutta jaksamisellani oli paljon selvemmät rajat: muutaman kerran sanoin kollegoille, että minulla ei yksinkertaisesti riitä nyt jaksamista osallistua mihinkään ylimääräiseen kuormittavaan, vaikka mieluusti olisinkin kuunnellut heidän purkautumisiaan omista projekteistaan tai töistä yleensä. Ja sama oli ihmisten henkilökohtaisen draaman kanssa: minulla ei alkuvaiheessa yksinkertaisesti ollut paukkuja myötäelää muiden ihmisten ongelmia, ja se oli pakko tunnustaa vaikka tunsinkin itseni paskaksi työkaveriksi ja ystäväksi.
Parasta toki olisi, jos työyhteisössä puututtaisiin uupumiseen tarpeeksi aikaisessa vaiheessa. Tärkeintä on toki varmistaa että itse kunkin työkuorma on järkevä ja puitteet itse työn osalta kunnossa, mutta huolestuneita työkavereita kannustaisin nostamaan tassua pystyyn: jos huomaat että kollega on vaipunut apatian valtaan, unohtelee asioita ja on muutenkin kuutamolla koko ajan, kysy että onko kaikki kunnossa tai vie asia muuten eteenpäin. Liian monella työpaikalla tunnutaan pitävän jollakin tavalla normaalina sitä, että ihmiset tötöilevät uupumussekiksissään ja kahvin äärellä vertaillaan kuka heräsi stressin takia kuinkakin monta kertaa edellisyönä.
Työuupumus ja treenaaminen
Ennen stoppia keho yritti kertoa monilla eri tavoilla, että pitäisi hidastaa. Kovatehoisten treenien tekeminen oli ollut mahdotonta jo pidemmän aikaa, ja myös toipumisvaiheessa kesti kauan, ennen kuin pystyin tekemään tehoilla, esimerkiksi juoksemaan vetoja tai tekemään metconeja salilla.
Sain nopeasti minua lääkäriltä luvan ruveta urheilemaan, sillä ehdolla että teen vain sitä mikä tuntuu hyvältä ja mitä oikeasti haluan tehdä. Sairausloman ensimmäiset päivät vain nukuin ja makasin sängyssä kattoon tuijotellen. Kun olin saanut univelat kuitattua, en halunnut jäädä pelkästään kotiin himmailemaan. Kävin hiihtämässä ja uimassa, juoksin matalilla sykkeillä pitkiksiä ja tein rauhallisia treenejä salilla.
Uskon, että treenaamisella ja liikkumisella oli merkittävä vaikutus toipumiseeni. Kuukausien myötä aloin nostaa tehoja, ja oli ihana huomata, että hiljalleen keho alkoi olla vastaanottavaisempi. Aikaa siihen kuitenkin meni – sairausloman alusta meni reilusti yli puoli vuotta että kovaa treenaaminen onnistui.
Toimeentulo työuupumussairausloman aikana
Tästä joskus mainitsinkin Instagramin puolella ja Ylen haastattelussa, mutta joka ansaitsee oman nostonsa: varaudu siihen, että maksat saikkusi omasta pussistasi. Silloisessa työpaikassani sai palkkaa sairasloman kahden ensimmäisen viikon ajan, ja sen jälkeen sairauspäivärahaa piti hakea Kansaneläkelaitokselta. Itselleni kävi kuitenkin niin, että Kelassa päätettiin, vastoin lääkärin, psykiatrin ja psykologin lausuntoja, että olen ollut työkykyinen ja siksi en oikeutettu sairauspäivärahaan. Työuupumus ei ole varsinainen sairaus, ja saamiani masennus-, ahdistuneisuushäiriö- ja unihäiriödiagnooseja ei pidetty Kelassa esteenä työnteolle.
Pyysin oikaisua päätökseen, mutta Kelan asiantuntijat olivat tiukasti sitä mieltä, että olin työkykyinen, toisin kuin minua hoitaneet lääkärit. Vajaan vuoden vääntämisen jälkeen olisi vielä ollut joku viimeinen instanssi jonka puoleen kääntyä, mutta tässä vaiheessa luovutin ja päätin ottaa reilun kuukauden toimeentulon verran takkiin. Onneksi en ollut suostunut lääkärin alkuperäiseen ehdotukseen olla saikulla puolta vuotta, se olisi ollut taloudellisesti jo hankalaa! Mitä olen ihmisten kanssa jutellut, on työuupumuksen ja siitä johtuvien mielenterveysongelmien aiheuttamien sairauslomien korvaaminen varsinaista arpapeliä: esimerkiksi eräs entinen kollegani, jolla oli täsmälleen samat diagnoosit kuin minulla, sai Kelalta sairauspäivärahaa ongelmitta, mutta minä en.
Kyynisesti voisi siis sanoa että älä sairastu työuupumukseen jos työpaikkasi ei maksa palkkaa koko sairausloman ajalta tai jos sinulla ei ole reilusti säästöjä. Systeemi on mitä on, mutta oikeastihan tärkeintä olisi ettei tilanne pääse niin pitkälle, että ihminen joutuu kuukausiksi pois työelämästä ja samalla pahimmassa tapauksessa pikavippikierteeseen, kun rahaa ei tulekaan koska Kansaneläkelaitoksen lakimies tietää hoitavaa lääkäriä paremmin.
Anne
Kiitos kokemustesi jakamisesta <3
Tuo sairauspäivärahan saamisen vaikeus ja arpapeli sen kanssa on kyllä aivan käsittämätöntä. En ymmärrä, miten Kelan edustajat voivat päättää, että oletkin työkykyinen, vaikka lääkäri on juuri todennut muuta.
Itse olin noin puoli vuotta sairaslomalla masennuksen ja jonkinlaisen työuupumuksen takia, ja onnekseni sain sairauspäivärahaa ilman suurempia ongelmia. Hakemusten käsittelyssä kylläkin kesti ja jossain vaiheessa piti tehdä jotain lisäselvityksiä, mutta rahaa kuitenkin sain koko ajalta. Asiaan vaikutti ehkä sekin, että diagnoosinani oli masennus, joka sentään ilmeisesti luetaan "hyväksyttäväksi" syyksi toisin kuin pelkkä työuupumus – vaikka tämänkin tuntuu aikamoiselta epäkohdalta, miksi työuupumusta ei voisi hyväksyä itsenään sairauspäivärahaan oikeuttavaksi syyksi, kun se voi olla aivan yhtä vakava juttu.
Lotta
Kiitos että luet! Välillä sitä miettii että kehtaako näistä kirjoittaa, mutta se kyllä on sen väärti kun tietää että muut saavat niistä irti jotain.
Mulla oli myös masennusdiagnoosi, mutta en silti saanut sairauspäivärahaa, tuo on aika erikoinen systeemi. Ja sitä jotenkin luottaa siihen mitä lääkäri sanoo, että jos sen mielestä pitää olla sairauslomalla niin sitten on sairauslomalla.