Lauantaina se odotettu päivä vihdoin koitti: totesin itseni taas urheilukuntoiseksi, laitoin lenkkarinnarut rusetille ja painuin metsään.
Välillä oli pakko pysähtyä ihmettelemään, mitä juoksukunnolle on oikein tapahtunut. Hyvä jos kahdeksaa kilometriä pääsi tunnissa (some-, videointi- ja fiilistelytauot mukaan lukien, tosin)! Toisaalta oli pakkokin ottaa varovaisesti, sillä viime viikon pyöräonnettomuudesta lähtien kipuillut käsi ei kärsi vieläkään kääntämistä tai painoa, ja uusi kaatuminen sen päälle saattaisi merkitä toista ja mahdollisesti reilusti pidempää sairauslomaa.
Kaikesta huolimatta olo Keskuspuiston polkuja kolutessa oli mieletön. Aurinko paistoi, kalliot lämmittivät, tunsin villiä iloa kirmatessani yksin metsässä. Tätä juokseminen parhaillaan on, aitoa liikkumisen riemua ja jonkinlaista vapauden tunnetta, vaikkakin häilyväistä sellaista, ja saattaa vaihtua sekunnissa epätoivoon. Välillä on näemmä hyvä pitääkin taukoa, kun tuntuu paluu puuhastelun pariin niin kovin makoisalta.
Vaarojen maratonille on kolmisen viikkoa aikaa. Olen valmistautunut koitokseen ensisijaisesti ajattelematta asiaa laisinkaan. Tai jos olen ajatellut asiaa, olen keskittynyt muihin asioihin kuin siihen itse juoksemiseen ja 1500 nousumetriin: Mitä aion laittaa päälle? Sauvat vai ei? Mitkä kengät sitä pitäisi laittaa? Minkä oluen aion juoda maaliin tullessa?
Mutta ehkä sekin lasketaan kisaan valmistautumiseksi, että on käynyt koeajamassa uusia kenkiä. Sain Merrelliltä testiin entisiä samanmerkkisiä kenkiäni hieman tuetummat ja jytäkämmät Agility Peak Flexit, jotka saattavat hyvinkin päätyä jalkoihin Kolilla lokakuun alussa.
Suvi
Mun mielestä sä olet keskittynyt kyllä ihan olennaisiin aisoihin. Kunhan asu ja maaliherkut on päätetty, voi harkita sitä treenaamista, mutta ei se niin justiinsa ole.