Reilu vuosi sitten sain valmiiksi melkein vuosikymmeneksi roikkumaan jääneen yliopistotutkintoni. Luukutin töiden ohella kahdeksassa kuukaudessa kasaan 55 opintopistettä, ja vaikka tahti olikin järjetön, muistin kuinka kivaa opiskeleminen onkaan. Ja nyt olen taas koulussa, tällä kertaa tosin paljon hitaammalla tahdilla ja ilman valmistumispaineita.
Vuosi siihen meni, että palauduin edellisestä opintoputkesta. Pari viikkoa sitten päätin palata koulunpenkille, tällä kertaa tosin vain avoimen yliopiston kautta. Pähkäilin pitkään, lukisinko jotakin todella kiinnostavaa mutta ei-niin-suoraan työelämään sopivaa (antropologia, liikunta- ja terveystieteet) vai täydentäisinkö osaamistani kauppatieteiden puolella. Valitsin jälkimmäisen ja ilmoittauduin kursseille Aaltoon. Tällä kertaa tosin aion kurssin kerrallaan ja omaan tahtiin, ensin yhden sivuainekokonaisuuden ja sitten ehkä jotakin muuta.
Keskiviikkona luennolla olin ihan fiiliksissä. Opiskeleminen on ihan superkivaa! On ihanaa kadota luentosalin penkkeihin ja tenttikirjoihin; opiskellessani tunnen olevani jollakin tavalla piilossa ja anonyymi, kukaan ei ole vaatimassa minulta mitään. Ainoa deadline on joulukuussa, kun pitää palauttaa 34 sivun verran analyysia opettajan postilaatikkoon. Opiskelu on ollut minulle aina suht helppoa, ainakin siinä muodossa missä sitä olen yliopistourani aikana pääosin tehnyt: lukemista, funtsimista, kirjoittamista. Sormet suorastaan syyhyävät, että pääsen lukemaan kurssikirjat ja kirjoittamaan esseet.
Aikuisena opiskelemisessa on monia hyviä puolia. En usko, että saisin opinnoista irti samalla tavalla jos en olisi ollut työelämässä pitkään. Elämänkokemus (ja helvetinmoinen kiire) näkyy myös siinä, ettei tehtäviä enää jää hilloamaan pitkäksi aikaa, vaan tekstit syntyvät parissa tunnissa ja tenttiin luetaan minimimäärä maksimiteholla.
Mutta on näin kypsemmällä iällä opiskelemisessa omat kommervenkkinsäkin. Aika on aina iso haaste, ja töiden, muun elämän ja opiskelun yhteensovittaminen vaatii luovuutta. Pahinta on kuitenkin yliopistobyrokratia, johon meikäläisen kärsivällisyys ei meinaa millään riittää. Eilen halusin jo heittää hanskat tiskiin, kun yritin päästä käsiksi kurssin erääseen lähdeteokseen (joita tietenkin on kirjastossa noin yksi kappale kymmentä opiskelijaa kohden). Kirjan varaus tehdään netissä, jonne minulla on pääsy ja käyttöoikeus, mutta en ole oikeutettu tekemään varausta ennen kuin olen fyysisesti mennyt käymään Otaniemessä kirjastossa ja hakenut fyysisen kirjastokorttini, jonka jälkeen saan varata kirjan netistä. Luulen että oppilaitokset on suunniteltu pääasiassa sitä varten, että ihminen alistuu osaansa täysin järjenvastaisesti kootun rattaiston armoilla, niin monta outoa byrokraattista luuppia olen opiskeluvuosieni aikana kokenut (suosikkini näistä oli se, kun takaisin kirjoille päästäkseni olisin tarvinnut tunnukset, jotta voin saada opinto-otteeni, jota ilman ei voi saada tunnuksia, joita ilman ei voi hakea uudelleen kirjoille.)
Onko teissä lukijoissa paljon aikuisenakin opiskelevia? Kuinka olette sovittaneet muun elämän ja kurssien suorittamisen yhteen? Olisi kiva kuulla kokemuksianne ja ajatuksianne.
*Aloituskuvassa jonkun kauppiksen luentosalissa tenttineen ajatuksia.
Larre
Itse olen oululainen ja valmistuin kesällä ylempään AMK-tutkintoon, jota suoritin kahden vuoden ajan Helsingissä. Kävin kerran kuussa Helsingissä ensimmäisenä vuotena kolme ja toisena kaksi päivää kerrallaan. Moni päivitteli matkaa ja olihan siinä toki reissaamista, mutta minulle opiskelureissut olivat todellisia irtiottoja arjesta. Koska en opiskellut omalla paikkakunnallani en voinut lähteä illaksi töihin tms. Työnantaja ei tukenut opiskeluani, joten työpuhelimenkin jötin surutta kotiin. Kurssien käyminen on tosi kivaa, luennoilla olo, koulukavereiden kanssa olo, yksittäisten tehtävien rapustaminen jne, mutta kyllä opinnäytetyön tekeminen töiden ohella oli itselleni melkoinen Via Dolorosa. Mutta hyvät muistot jäi vaikka välillä rankkaa olikin, uskon, että tulen opiskelemaan vielä lisää. Mutta vuoden tauko ei välttämättä minulle kuitenkaan riitä, niin korkealle arvostan nyt oman vapaa-aikani. 🙂
Susanna
Aloitin tänä syksynä yliopistossa opiskelun terveyshallintotieteissä. Painin tällä hetkellä saman asian kanssa kuin sinä. Vinkkejä en osaa antaa, mutta vertaistukea voin. Tykkään opiskella, mutta tässä kohtaa, kun arkihärdellissä on 3 alle 5-vuotiasta, homma menee toisinaan haastavaksi. Mutta tosiaan, hyvänä puolena on se, että sitten kun saa aikaa tehdä, niin tehtävät tulee tehtyä. Aiemmin tein siis opintoja avoimen puolella.
Heidi
I feel you! Aloitin huvikseni kauppatieteiden maisterin opinnot tänä syksynä ja olen jo ehtinyt pari kertaa todeta, ettei tässä ole mitään hel**tin järkeä. Mutta silti tykkään niin paljon uuden oppimisesta, vaikkakin haluan pitää vapaa-ajan ja työn ja perheen ja jumpat ja kaiken muunkin samaan aikaan. Samaistuin tuohon tehokkaaseen opiskeluun, tekstejä ei todellakaan hillota ja hinkata viimeiseen asti vaan tekele pitää päästää käsistä, kun se on omasta mielestä välttävä. Kiitettävää ei edes tavoitella (ainakaan aina 🙂 Silti aikuisella iällä opiskelu on niin paljon palkitsevampaa, asioista saa kiinni ja niitä osaa ankkuroida omiin kokemuksiin.
Ulla
Juuri noin minäkin aloitin meineillään olevat opintoni.
Ihan rauhassa avoimesssa mukavia kokonaisuuksia omaan tahtiin, eikä mitään tutkintotavoitteita. Ennenkuin huomasinkaan niin olin sisällä yliopistossa varsinaisena opiskelijana ja nyt on jo pohdinnassa, että mikähän olisi antoisa aihe graduun. Työn alla kolmas tutkinto.
Mutta opiskelu on vaan niin mukavaa ja se on todellakin totta, että näin aikuisena opinnoista saa huomattavsati enemmän irti.
Sen verran on kokemus kuitenkin opettanut, että jos/kun välillä tuntuu ettei okein ole into ja motivaatiota opiskeluun niin silloin ne kannattaa hyvällä omallatunnola jättää toviksi sivuun, kyllä se pian menee ohi 😉