Joukko suomalaisia muotitoimittajia istuu Charles de Gaullen lentokenttäkahvilassa valtava korillinen tuoksuvia croissantteja edessään. Kännykamerat viuhuvat, stooreihin jaetaan kuvia. Good morning Paris.
Tämä ei ole sellainen pressimatka.
Sillä välin kun muotitoimittajat ovat nauttineet petit dejeneuria, minä olen syönyt Elovena-patukan ja juonut automaattikahvia.
Ajan junalla Strasbourgiin. Myös muotitoimittajat ajavat sinne, mutta meillä on mitä ilmeisimmin eri kohde.
Perillä Strasbourgissa en jaksa mennä ravintolaan vaan ostan kaupasta salaatin ja kahvin, ja menen joenrantaan syömään ne. Sitten ajan raitiovaunulla lähelle Euroopan parlamenttia, ja koska minulla on aikaa, menen jonkun mökkerön takapihalta puistotielle, jonka reunus on täynnä kukassa olevia kirsikkapuita.
Kuvaan puita maanisena varmaan puoli tuntia, minkä jälkeen alan pyrkiä sisään parlamenttiin. Se ei ole ihan yksinkertaista, koska ranskalainen ei ymmärrä miten on mahdollista että journalistilla ei ole virallista pressikorttia, ja miten on mahdollista että työnantajan logo on tämän näköinen. Sekin aiheuttaa hämmennystä, että todistuksessani lukee Kikpikivi, koska lyöntivirhe se nyt on käsittämätön asia.
Tää oli oikeasti supermielenkiintoista, mutta raskasta.
Toistettuani noin viidelle virkailijalle eri puolilla taloa lähes täysin unohtamallani ranskalla “Non, ne pas visiteur, journaliste!” ja “Oui, oui influencer!” olen lopultakin sisällä.
Seuraa kierroksia ja pressitilaisuuksia ja sitten parkkeeraan median työhuoneeseen tekemään töitä. En syö mitään ja juomakin loppui ajat sitten. En muista voiko täällä juoda hanasta. En enää löydä vesiautomaattia. Eteläeurooppalaiset toimittajat hoitavat työtilassa henkilökohtaisia puhelujaan, kaiuttimien kautta totta kai.
Päätän tehdä loput hommat hotellilla. Kauppaan ostamaan ruokaa ja hotellille, en vieläkään jaksa ravintolaan ja töitäkin on niin paljon. Missäs se hotelli on, kävelyetäisyydellähän se oli?
Haen Googlemapsista suoraan hotellin nimellä. Kartta loittonee ja loittonee. Mitä aktuaalista vittua!!!
Olen mokannut pahasti. Hotelli on korpikuusen kannon alla, sinne on kilometritolkulla matkaa! Miten, miten, miten olen voinut mokata näin?!
Edes ranskalaiset eivät ajaneet sporalla niin pitkälle kuin minä.
No eipä auta, kerään itseni ja matkalaukkuni ja alan liikkua kohti hotellia. Raitiovaunulla päätepysäkille ja sieltä parikymmentä minuuttia joen rantaa hotellille. Päättärillä on myös juna-asema, sieltä löytyy varmasti kauppa josta saan ruokaa ja vettä.
Kun spora saapuu päättärille, tajuan että se on kylmä asema. Ei kauppoja, ei mitään. No hotellin vieressä varmasti on! Kun olen kävellyt noin kolmesataa vuotta, maps ilmoittaa että olen puolimatkassa. Ei hyvän tähen nyt.
Lopulta saavun perille. Johonkin maalaislähiön laitamille. Googlaan kaupat. X matkan päässä täällä, tuolla ja tuolla. Jokainen “sulkeutuu pian”, aikaa on kaksi minuuttia. Minulla on mukanani yksi Elovena-patukka.
Mutta hotellin alakerrassa on ravintola! Hotellissa puhutaan vain ranskaa, joten minäkin puhun vain ranskaa, vaikkakin se on pyyhkiytynyt muististani. Sori siitä, desolee.
Huoneessani on noin 15 astetta “lämmintä”. Pistän patterin täysille ja lähden syömään.
Tilaan salaatin, josta en tiedä mitä se on, ja pitsan tapaisen käikäleen. Otan myös viiniä koska se maksaa 2,40 kaksitoista senttiä, vaikka tiedän etten tule juomaan sitä melkein yhtään.
Käy ilmi että salaatissa on kolme mangoldinlehteä ristissä ja sen lisäksi kaksi friikisti viillettyä makkaraa. Kokonaisuus täydentyy toki kolmellasadalla grammalla majoneesissa kieritettyä juustoraastetta. Bon appetit.
Saan itseni kylläiseksi mutta jätän salaattia nolottavan kokoisen läjän. Jätän myös melkein kaiken viinin, jossa ei ole mitään vikaa, en vain halua juoda sitä. Sitäpaitsi minulla on vielä töitä. Kello on Suomen aikaa 23 ja olen lähtenyt kotoa kuudelta aamulla. Näen kuinka kokki puistelee päätään kun tarjoilija kantaa ruokani takaisin keittiöön. Hävettää.
Muut vieraat laulavat paljon onnea vaan ranskaksi. Lähden.
Huoneessa on edelleen jäätävää. Laitan jalkaani lämpösukat ja menen vessaan. Tajuan liian myöhään että vessanpönttö on vuotanut pitkin lattiaa. Siinä meni sukat ja mitä helvettiä nyt!!!
Tämä kyllä kruunas kaiken!
En jaksa. Riisun sukat ja menen pukeissa peiton alle. Teen töitä tunnin verran, ja alan selvittää, miten pääsen aamukahdeksaksi parlamentille. Reittiopas on ihan sekaisin. Se antaa aivan epärealistisen nopeita matka-aikoja. Sitten se selviää.
Sama osoite kuin hotellillani sijaitsee myös parlamentin lähellä. Kun kopioin osoitteen postinumeroineen hotellin sivuilta, siirtyy osoitin kartalla oikeaan paikkaan.
Kissatkin paheksui. Ranskaksi.
Mene himaas, terv. le chat.
Olen niin väsynyt että jonkin aikaa mietin olevani väärässä hotellissa. Mutta käsinkirjoitetussa varauskirjassa oli minun nimeni. Alan olla lynchmäisissä tunnelmissa. Onko näitä hotelleja kaksi? Mitä täällä tapahtuu!
Sitten lopulta tajuan. Varaussivuston kartta näytti väärän osoitteen. Hekään eivät olleet käyttäneet postinumeroa!
Peseydyn vessassa vältellen pöntöstä vuotanutta vettä lattialla. Saippuasta jää tahmainen ketto iholle, ja naamani on parin päivän päästä täynnä kunnon amisaknea. Mutta se on jo toinen tarina, tämähän oli vasta ensimmäinen päivä!
Ollakseen sivistysmaa, Ranskassa oli kohtuullisen vaikea käyttää mitään IT-vempeleitä.
Seuraavina päivinä seuraa samaa byrokratiaa parlamentissa ja yksinäistä hiippailua pitkin synkeää joenvartta. Bussipysäkeillä mainostetaan kauhuelokuvia, “eikä pelota yhtään”. Kaverini piirtää chatissa kartan siitä, mistä ruumiit löytyvät. Hän on varma, että olen seuraava.
Sucre Daddy betalar. Not.
Käyn Decathlonissa ostamassa bikinit ja pyyhkeen, sillä aion mennä uimaan parlamentin vieressä sijaitsevaan uimalaan. Siellä on kuulemma 50 metrinen allas.
En koskaan ehdi sinne. (Hyvä että ehdin edes paluulennolleni, vive la France!)
Oi mitkä tunnelmalliset maisemat hotellimatkalla. Eikä pelottanut yhtään.
Vuotavan vessanpöntön takia huoneeni vaihdetaan toiseen. Joudun itse siirtämään tavarani keskellä yötä.
Uudessa huoneessa ei ole kylmä eikä pönttö vuoda. Mutta ravintola on suoraan sen alla, ja kaikki äänet kuuluvat todella kovaa.
Kuten se, että joka ilta lauletaan paljon onnea vaan. Lynchmäinen tunnelma vahvistuu.
En saa mitään alennusta hotellin maksuista, en edes ilmaista aamupalaa. En, vaikka varaussivusto on huijannut sijainnissa ja huoneeni on asumiskelvoton.
No, EU maksaa, en minä.
Toi eteerinen muovipussi jotenkin viimeistelee maiseman pittoreskiuden.
Paluumatkalla Charles de Gaullella joku päättää tulla turvatarkastukseen pukeutuneena gorilla-asuun. Kaikista maailman lentokentistä juuri täällä. Erinomainen idea.
Itsehän teen töitä. Junasta tultua, turvan jälkeen, viimeiseen kuulutukseen asti.
Aito läävämuija ostaa alennusradleria. Oli ihan pölyssä tuo pullo, seissyt hyllyssä varmaan Mitterrandin kaudelta asti.
Kone laskeutuu pimeään Helsinkiin ja ajan Finnairin bussilla Töölöön. Helsingin ilma ei koskaan ole niin ihanaa hengittää kuin keskellä yötä ulkomailta tullessa.
Paluumatkalla kökkeröin Charles de Gaullella tekemässä töitä ja olin jo ihan totaalisen loppu.
Olin Strasbourgissa työmatkalla EU:n piikkiin.
Kuvia luxusmatkoilta instagramissa @fitnessfuhrer!
Vastaa