Joskus sitä pääsee ihan uudelle tasolle, kun kuvittelee olevansa koiraa uiva grillivarras.
Aloitin viime viikolla Arenan järjestämässä uimakoulussa, jossa opettelemme viiden viikon ajan vapaauinnin ja rintauinnin tekniikkaa Hanna-Maria Seppälän johdolla. Uimakoulun ensimmäisen kerran postauksen voit lukea täältä.
En aina poseeraa uimapuvussa, mutta kun poseeraan, teen sen meikittä varhain maanantaiaamuna ja näytän yhtä kaikki upealta. Tuo Arenan uikkari (saatu) on ollut tosi hyvä ja napakka päällä.
Ensimmäinen uimakoulukerta toi jo paljon onnistumisen tunteita. Kuten viimeksi kirjoitin, haaveilin että pääsisin seuraavalla kerralla altaanmitan verran myös vapaauintia. Oikeasti en kuitenkaan uskonut haaveeseen, sillä vapaauinti on ihan toisen tason juttuja kuin rintauinti, ja siihen kulminoituu oikeastaan kaikki mikä minusta uimisessa on vaikeaa: vaakatasossa oleminen, kropan kääntäminen ja hengittäminen.
Uimakoulun toisen kerran alku ei vaikuttanut lupaavalta. Olin taas hirmuisen jännittynyt ja aloitimme suoraan vapaauinnista. Jännitti, meni vettä henkeen, tuntui että olen ihan jumissa.
Kokeilin myös nenäklipsiä, jonka avulla sain puhallettua suun kautta paljon tehokkaammin ilmaa pois keuhkoista. Ja nauratettua muita uimakoululaisia monta minuuttia.
Mutta sitten yhtäkkiä tapahtui jotakin. Hanna-Maria kannusti minua rentoutumaan eikä vastustamaan vettä. Tekniikkaharjoituksena uimme “pitkää koiraa”, ja valmentajan vinkistä kuvittelin olevani grillivarras, joka kääntyy puolelta toiselle vetojen mukana. Jos edellisen drillin aikana sain tehtyä pari kunnollista vetoa ja yhden hengityksen ennen kuin pakka hajosi ja oli pakko pitää panikointitauko, yhtäkkiä vedin kokonaisen altaanmitan kyljeltä toiselle kääntyen ja rauhallisesti happea ottaen. Ja sitten toisen. Ja vaikka kuinka monta siihen päälle.
Pieni oivallus voi avata monenlaisia lukkoja ja vauhdittaa kehittymistä huimasti. Yksittäinen ahaa-elämys antoi pääsyn seuraavalle tasolle, jolla pystytään ratkomaan tekniikan ongelmia ihan eri tavalla. Ja käyhän se järkeen: jos pystyn keskittymään muuhunkin kuin siihen että en vedä vettä henkeen ja kuole pois, voin alkaa miettiä sitä, mitä kädet ja jalat oikein tekevät ja missä rytmissä.
Tästä se lähtee!
Kun mietin omaa urheiluhistoriaani, hoksaamisen avaimia ovat usein olleet selkeät mielikuvat ja vertaukset grillivarras-idean tapaan. Painonnostossa jonkinlainen lukko aukesi, kun valmentaja kehotti miettimään rinnallevedon lähtöasennossa että työntäisin lapaluut takataskuihin. Tempauksen veto parani huimasti kun ajattelin että joku vetää minua ponnarista ylätakaviistoon.
Ahaa-elämyksen taustalla on toki paljon pohjatyötä eikä mikään asia ratkea yksinomaan yksittäisen mielikuvan avulla, mutta on mahtavaa huomata kuinka pieni edistysaskel auttaa lopulta hirveästi. Maanantaina altaasta nousi ihan eri tason uimari kuin sinne tuntia aikaisemmin meni.
Hanna-Maria näyttää meille videolta, miltä tekeminen oikeasti näytti.
// Osallistumisen uimakouluun ja uintivarusteet kustantaa Arena.
3 Pingbacks