Tänään on maailman mielenterveyspäivä. En halua puhua mielenterveyden ongelmista nyt, vaan liittyvästä normaalista asiasta, josta vaietaan. Surusta.
Sureminen on ehkä jopa suurempi tabu kuin mielenterveysongelmat. Surusta ei saa puhua. Siitä pitää olla yli nopeasti ja omin voimin. Sureva pilaa ikävästi muiden fiiliksen.
Minä suren ihan hirveästi.
Tänään 10.10. vietetään maailman mielenterveyspäivää. Koska uskomme, että asiasta tarvitaan lisää avointa keskustelua, päätimme kantaa oman kortemme kekoon kertomalla ajatuksiamme mielenterveydestä niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla.
Muutama viikko sitten puhuin Instagram storiesin puolella unettomuudesta ja pohdin mitä voisi tehdä yön pitkinä tunteina, kun ei vain pysty nukkumaan vaikka kuinka yrittäisi. Sain valtavasti viestejä ja kokemukseen perustuvia neuvoja siihen, mitä tehdä kun uni ei tule.
Muutama päivä sitten Hesarin etusivulla oli Elisan mainos, jossa teleoperaattori kehui olevansa työnantaja, joka ymmärtää että työntekijöillä on muutakin elämää kuin duuni. Yhä useampi yritys houkuttelee työntekijöitä erilaisilla lupauksilla siitä, että perhe-elämä tai muut mielenkiinnon kohteet eivät kärsi työnteosta. Tällaisille avauksille sitten aplodeerataan innolla.
Mutta kun asiaa ajattelee tarkemmin, onhan se aikamoisen absurdia, että aikamme positiivisia poikkeuksia ovat yritykset, jotka sanovat julkisesti että duunareilla on myös oikeus omaan elämäänsä ja lastensa näkemiseen sekä tarpeeksi aikaa hyvinvoinnistaan huolehtimiseen ja nukkumiseen. Eli toisin sanoen olemme kollektiivisesti sitä mieltä, että ei oikeastaan ole moista oikeutta. Että jos työ ja muu elämä ovat törmäyskurssilla, oman elämän joutaakin väistää.
Eli katkelmia päänsisäisestä keskustelusta, kun heräsin lauantaina aamulla ennen puolimaratonin soutamista kipeään oloon.
Eli tarina siitä, mitä tapahtuu, kun päättää suorittaa venäläisen kyykkyohjelman. Ja kun sanon venäläinen kyykkyohjelma, tarkoitan tietysti venäläisten voimaohjelmien kruunaamatonta tsaaria, Smolovin ohjelmaa.
Viime päivät on kohistu siitä, ovatko koulujen liikuntatestit vaarallisia. Tästä innostuneena muistelin omien kouluvuosieni parhaita liikuntatestimuistoja. Tässä viisi suosikkitestiäni.
Jos on jalat, osaa juosta. Vai osaako sittenkään? Ja miksi olemme niin leväperäisiä, mitä tulee oikein treenaamiseen?
Maailma on lähes valmis, nyt kun Lidlistä saa vihdoin irtonamuja. Mutta millaisia karkkeja sieltä löytyy? Ja mistä löytyy ahneuden mittapuu, kun punnitusta ei joudukaan suorittamaan itse?
Powered by WordPress & Theme by Anders Norén