Älkää ihmiset tehkö lapsia. Se vaihe, jossa olet ylivertainen heihin nähden, on tosi lyhyt. Sen jälkeen on pelkkää alamäkeä.

Vein lapseni ensimmäistä kertaa släkkäämään toissa vuonna. Kovin hyvin he eivät viekäkään slacklinella kävele, mutta enpä kävele minäkään. Silti kävely on ainoa osa-alue missä enää voin päteä.

Siinä missä itse hyvänä päivänä ja hyvänä hetkenä ja hyvällä tuurilla (tuulen tyyntyessä, planeettojen ollessa konjuktiossa), kävelen päästä toiseen ja ehkä jopa käännyn, alkavat kakrut akroilla kuin olisivat sirkuksesta karanneet.

Kävely ei heitä juuri edes kiinnosta. Kuperkeikka slacklinella kiinnostaa. Ja spagaatti. Ja erinäiset pyörähdykset. Ja käsilläseisonnat sun muut. Kaikki sellaiset muuvit, mihin minulla ei ole kykyä eikä uskallusta. Kieltämättä tulee vähän surkea olo.

Juoksemaankaan en noiden kanssa enää voi lähteä, muuta kuin ajanottajaksi. Toinen juoksee kovempaa kuin mitä sisarus pääsee pyörällä. Ja lällättää minulle, etten uskalla juosta kilpaa koska häviäisin. Totta.

Että varmaan kasvatus on näin terveys- ja ajanvieteasioiden osalta mennyt aika nappiin. Se vaan, että en saanut kasvatettua itseäni yhtä lailla. Ehkä olisi pitänyt tsempata jossain välissä, etten häviäisi alakouluikäisille joka asiassa!

Paitsi että ihan kaikessa en häviä vieläkään. Tässä parkourhenkisessä hipassa voitin koko ajan. (Eikä varmana johdu siitä että olen isompi! Ei johdu!)