“Miksi sinulla ei ole lapsia?” ja muut kysymykset jotka voit jättää kysymättä

Lapsien hankkiminen tai niiden hankkimatta jättäminen ovat päätöksiä, jotka eivät kuulu kenellekään muulle kuin asianosaisille. Miksi niistä silti meuhkataan niin hirveästi?

“Milloinkas sinä meinaat hankkia lapsia?”

Muistan kun minulta kysyttiin tuota ensimmäisen kerran. Olin kahdenkymmenen, ja kysymys tuntui täysin absurdilta, etenkin kun kysymyksen esittänyt isoäiti vielä lisäsi perään, että “ethän sinä enää mikään nuori ole”. Jos sitä ennen se, aionko joskus jatkaa sukua, oli ollut puhtaasti oma henkilökohtainen asiani, yhtäkkiä se ei mukamas enää ollutkaan enää oma asiani.

Olen ollut siitä onnekas, ettei perheeni ole ikinä oikeastaan kysellyt tai odottanut minulta mitään lisääntymiseen liittyen. Ehkä se on ollut monelle ilmiselvää jo varhaisesta vaiheesta, en tiedä. Muut, minua huonommin tuntevat, sen sijaan ovat tätä säännöllisen epäsäännöllisesti ja epätahdikkaasti kysyneet. Ja ilmeisesti “Mitä se sinulle kuuluu?” ei ole sovelias vastakysymys.

Koskaan ei pitäisi kysyä keneltäkään mitään lapsista, siis jos niitä ei vielä ole. Lapsista kysyminen on hirvittävän henkilökohtainen asia, johon monella liittyy todella vaikeita asioita.

“Meinasittekos te joskus hankkia lapsia?”

Täytän ihan kohta 35, ja olen vakiintuneessa parisuhteessa. Siis sellaisessa tilanteessa, jossa tänä päivänä usein jälkikasvua hankitaan. Tilastollinen todennäköisyys ei kuitenkaan ole lupa esittää minkään sortin kysymyksiä. Vaikka kysymys olisi kuinka viaton, voi siihen vastaaminen tuntua todella pahalta, jos takana on yrittämistä ja epäonnistumista, sairautta tai jokin sosiaalinen syy. Oli syy mikä oli, se ei kuulu kenellekään muulle.

Itselleni meinaamiseen vastaaminen on tosin aina ollut helppoa, sillä vastaus on ollut aina ei.

“Mikset meinaa hankkia lapsia?”

Yleensä meinaamisasian jälkeen homma jätetään sikseen, ja hyvä niin. Toisinaan on kuitenkin tapauksia, joissa kysyjä kokee oikeudekseen tietää lapsettomuudelle jonkin syyn, usein päästäkseen kokemaan jonkinlaista moraalista paremmuutta.

Tätäkään kysymystä ei saisi koskaan esittää. Voihan olla, että joku on päättänyt olla hankkimatta lapsia syystä x y tai z, vaikka lapsia kovasti haluaisi. Tai voi olla, että joku – kuten minä – ei vain halua lapsia.

Surely the contemporary absorption with our own lives as the be-all and end-all ultimately hails from an insidious misantrophy – a lack of faith in the whole human enterprise. – Lionel Shriver

“Miksi sinä et halua lapsia?”

Niin. Miksi kukaan haluaa tai on haluamatta jotakin? Joskus olen luetellut sen peruslitanian, jota vastaajat tässä tilanteessa odottavat: haluan keskittyä uraan ja pitää kiinni vapaudestani. Tai olen vedonnut ylikansoittuneeseen ja ylikuormittuneeseen maapalloon. Kumpikaan vastaussetti ei kuitenkaan ole ollut mikään oikea syy. En ole lapseton sen takia että nimenomaisesti haluaisin tehdä omia juttujani tai koska haluan kuormittaa maapalloa vähemmän. Kumpikin ovat ehkä seurausta lapsettomuudestani, mutta eivät sen juurisyy. En ole myöskään jaksanut psykologisoida tätä sen enempää, sillä minä en vain ole koskaan halunnut lapsia.

People on the both sides of the reproductive divide tend to be self-congratulatory about the choices that are, let’s be honest, completely beyond their conscious control, like people who’ve inherited wealth thinking they deserve it. – Tim Kreider

Paitsi kerran, muistaakseni vuonna 2006, noin kolmen vuorokauden ajan, jolloin podin aivan järkyttävän kovaa vauvakuumetta. Tai siis en vauvakuumetta varsinaisesti, vaan outoa, jostain minun vaikutuspiirini ulottumattomissa olevaa tarvetta lisääntyä juuri sillä hetkellä. Muistan kuinka istuin kaverini kanssa kaljalla, vaikeroin mistä tämä ulkoavaruuden olentojen kaappaus oli tullut ja vannotin ystävää että tämä pitäisi huolen että en tekisi mitään tyhmää vain siksi että koin valtavaa tarvetta panna pullat uuniin juuri sillä nimenomaisella hetkellä.

Ja paria päivää myöhemmin tunne oli kadonnut. Yksi vanhempi tuttu varoitteli, että se on se vauvakuume, ja se väistämättä tulee kun täyttää kolmekymppiä, ja kun se tulee, se ei enää lähde koskaan pois, paitsi hankkimalla jälkikasvua. Tämän takia aina vähän pelkäsin kolmenkympin rajapyykkiä, että ehkä yhtäkkiä minun elämäni ei olekaan enää minun vaan jonkun biologisen tarpeen ohjailema prosessi. No, täytin kolmekymmentä, eikä tunnetta ole koskaan tullut, ja alan vuosi vuodelta varmistua siitä, ettei näin tule koskaan tapahtumaan.

If the biological clock were an actual organ, mine would be as useless as an appendix. – Danielle Henderson

Kaikille se tosiasia, ettei joillakin ihmisillä ole tarvetta lisääntyä, ei vain tunnu menevän jakeluun. Kammottavin esimerkki tästä tapahtui eräässä aikaisemmassa työpaikassa. Kollegani oli hiljattain tullut isoäidiksi ja esitteli tuoretta pojanpoikaansa toimistolla. Itse en kokenut mitään tarvetta mennä ihastelemaan ja huokailemaan tämän itselleni täysin tuntemattoman ihmistaimen ääreen, joten jatkoin työntekoa. Pian kollega oli vauvan kanssa selkäni takana, tökki minua lapsen jaloilla niskaan ja kihersi “tartutan tässä sinuun vähän vauvakuumetta”. En sanonut mitään, jatkoin vain työntekoa kunnes kaksikko jatkoi matkaa. En kehdannut sanoa että mene siitä vauvoinesi jonnekin, enkä voinut olla miettimästä että jos tuo oli minustakin todella törkeää toisen yksityisyyden sörkkimistä, miltä tuo olisikaan tuntunut ihmisestä jolle lapsettomuus on hirvittävän kipeä asia, oli vauvan esittelijä millaisessa mummoutumiseuforiassaan hyvänsä.

“Etkö pidä lapsista?”

Joskus tekisi mieli vastata tähän kysymykseen että en, vaikkei se pitäisikään paikkaansa. Olisi hauska elää todeksi joidenkin oletukset itsekkäistä lapsivihaajista. Mutta toisaalta on myönnettävä, että en ole mitenkään hulluna lapsiin, siis noin niinkuin kokonaisena ihmisryhmänä. Siskoni lapset ovat ihania ja tekisin mitä vain heidän eteensä, ja lisäksi tiedän lapsia jotka ovat oikein mainioita tyyppejä, mutta muuten olen lasten suhteen hieman ambivalentti. Tunnen monia naisia jotka rakastavat vauvoja yli kaiken, mutta itselleni tuo tunne on täysin vieras. Joskus mietin, onko minussa jotakin biologista häikkää, kun itsessäni samanlaista pohjatonta ihastusta herättävät vain koiranpennut, ja nekin vain hetkellisesti.

“Etkö pelkää jääväsi jostakin paitsi?”/ “Etkö pelkää että kadut myöhemmin?” / “Kuka sinua hoitaa kun olet vanha?”

Mitä pidemmälle kysymykset etenevät, sitä enemmän niihin alkaa hiipiä ainakin jonkin verran syyllistämistä. Se, että mediassa on viime aikoina meuhkattu valtavasti huoltosuhteesta, vähäisestä syntyvyydestä ja synnytystalkoista, ei ainakaan auta.

Itselleni äitiys (tai siis sen puute) ei ole ollut ikinä kipeä asia, pikemminkin vain jonkinlainen toteamus, jonka kanssa olen aina elänyt. Myöskään kumppanini eivät ole halunneet lapsia yhdessäoloaikanamme, joten ei ole ollut mitään kompromissin tarpeita tai katumusta ei ole silläkään suunnalla. On varmasti monia upeita asioita ja kokemuksia jotka ovat ulottumattomissa lapsettomuuteni takia, mutta en koe varsinaisesti menettäneeni mitään, koska kyseessä on oma valinta.

Joskus myös sapettaa olla tämän ikäinen nainen, sillä lisääntymisestä tehdään oletuksia jotka voivat vaikuttaa paljon omiin mahdollisuuksiin. Olen ollut muutamassakin työhaastattelussa, jossa yritettiin hieman kautta rantain kysellä parisuhde- ja perhetilanteesta ja “seuraavan viiden vuoden suunnitelmista”.  Suorastaan vituttaa olla jonkun silmissä palkkaamisriski yksinomaan sukupuolensa ja ikänsä perusteella.

Mutta sitten siitä katumuksesta: Elämästä ei voi ylipäänsä tietää oikeastaan mitään. Voi olla että kun epätasapainoisen huoltosuhteen murentamassa yhteiskunnassa jään totaalisen yksin ja teen hidasta kuolemaa mökissäni sosiaalipalveluiden ulkopuolella, kadun katkerasti että en koskaan hankkinut lapsia. Tai ehkä kadun sitä jo viiden vuoden päästä, jolloin lisääntymisen aikaikkuna on jo paljon, paljon kapeampi. Mutta kuka tietää, ehkä katuisin sitä, että hankin lapsia jos sellaisia hankkisin. (Tai ei pitäisi puhua hankkimisesta, sillä eihän niitä hankita kuin autoa tai pizzaa. Minusta on hirvittävän epäreilua olla lisääntymiskykyinen nainen maailmassa, jossa niin moni lapsia palavasti haluava kärsii tahattomasta lapsettomuudesta.)  Mutta en ainakaan aio hankkia lapsia vain siksi, että joku siihen yrittäisi syyllistää. Sen verran itsekäs olen, kuten kaikki muutkin meistä, lapsilukuun katsomatta.

It’s about time we stop mistaking self-knowledge for self-absorption – and realize that nobody has a monopoly on selfishness. – Meghan Daum

 

Sitaatit ovat kirjasta Selfish, Shallow and Self-Absorbed: Sixteen Writers on the Decision

Previous

Hyvät ja huonot uutiset

Next

Millainen on urheilijan ekojalanjälki?

7 Comments

  1. Liina

    Mua kiinnostaa ihan hirveästi muiden ihmisten lapsiluvut ja syyt niiden takana, mutta ainakin itse koen, että enemmän yleisestä uteliaisuudesta johtuen kuin siksi, että kaikkien pitäisi seurata just mun polkua. Ei tietenkään pitäisi. Kiinnostaa vaan se, miten muut näkevät elämän, maailmankaikkeuden ja kaiken.

    Olen sentään silti oppinut pitämään kysymykset itselläni juuri siitä lapsettomuussyystä. Mutta olen aina valmis keskustelemaan!

  2. Elsis

    En ole aikeissa toteuttaa seuraavaa juuri noista yllä mainitsemistasi syistä.
    Silti välillä ottaa niin päähän tuo asetelma, joten olen jopa fantasioinut kysyväni jokaiselta raskaudestaan tohkeissaan kertovalta ihmiseltä:
    “Ai kauheata. Miksi ihmeessä olet halunnut lapsen?”

    Enkä tästäkään fantasioi, koska haluaisin loukata tai satuttaa kyseisiä henkilöitä, vaan siksi koska haluaisin murtaa tuon asetelman, jossa lapsettomuus pitää selittää mutta ‘lapsellisuutta’ ei.

    Asiantila ei tietenkään oikeasti muuttuisi tuolla keinoin, mutta paha mieli lisääntyisi, joten fantasiat fantasioina.

    Pidän itse lapsista kovasti.
    Eiväthän lapset ole tässä edes ongelma, vaan juuri ne aikuiset, jotka tunkeilevat kysymyksineen tai tekevät oletuksia.

    Kuten rivien välistä voi lukea, a) lapsettomuus kohdallani ei ole valinta, vaan johtuu neurologisesta sairaudestani. Ja b) mm. tuo työhaastattelukokemus on tuttu, ja kolmekymppisen naisen stigma sapettaa. Kuin turpiin saisi tuplasti: itse ei voi saada lapsia (vaikka haluasi) mutta silti suhtaudutaan potentiaalisena äityislomalaisena, koska ikä ja sukupuoli.

    • Lotta

      Kuulin myös tarinan jossa oli mies sanonut että ei palkkaisi lapsetonta naista, koska tämä on niin itsekäs :O

  3. M

    Olen aika samassa tilanteessa, mutta lisäksi uskonnollisen “lapsi-äiti-kultin” ympäröimänä enkä tosiaankaan jaksa selitellä syitäni olla tekemättä lapsia. Harvoin niitä edes kysytään suoraan, vaan ennemminkin vihjaillaan epäsuorasti, ja toisinaan ottaisin kyllä mieluummin ne suorat kysymykset. Tuntuu että koko ajan joku lähipiirin naisista odottaa tai synnyttää lasta, eikä teemaa oikein pääse pakoon yhdessäkään suku-/perhetapaamisessa vaan aihepiiri on koko ajan esillä. Tänä vuonna äitienpäivä tuntui erityisen raskaalta, vaikka olen tosiaan itse ihan vapaaehtoisesti lapseton ja tyytyväinen valintaani. Aina saa kuitenkin olla se erilainen, vähän outo, jonka kanssa on vaikea keksiä puhuttavaa (kun muut eivät tiedä muusta kuin lapsenhoidosta).

    Tuo esimerkkisi vauvakuumeen tartuttamisesta kuulosti kamalalta mutta ikävä kyllä olen kokenut vastaavia tilanteita itsekin. 🙁

    Jotenkin terapeuttinen kirjoitus, kiitos 🙂

    • Lotta

      Kiitos, hyvä jos voin olla avuksi jollakin tapaa 🙂

      Omassa ystäväpiirissä on lapsia, mutta äitiys ja lapset eivät ole monellekaan elämän keskipiste ja ainoa tarkoitus. Pari kertaa olen ihan unohtanut että jollakin kaverilla on lapsia, kun sitä ei tuoda joka käänteessä esille!

  4. Karoliina

    Minusta ei ole epäkunnioittavaa kysyä mutta täällä netissä kaikki näyttää suhtautuvan asiaan todella jyrkästi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén