Yhtäkkiä sitä huomaa muuttuneensa pakkasen ystäväksi, jonka mielestä villakerrasto on parasta mitä ihmiskunnalle on tapahtunut.

Muistan kuinka aikoinaan koin suuren ahaa-elämyksen investoituani  ensimmäiseen aikuisiän kunnon talvitakkiin. Että ulkona voikin olla niin mukavaa!  Että onkin mahdollista pysyä lämpimänä ja kuivana kaikissa keleissä! Pari talvea sitten koin samanlaisen valaistumisen merinokerrastojen kanssa. Mikä mukavuusalue ja pehmoinen kalsarituntuma! Kun kerran pääsee olemaan lämpimästi ja mukavasti, ei enää ole paluuta entiseen.

Tänä talvena olen viettänyt varsinaista merinoelämää: kotona olen hengaillut kerrastossa (etenkin tässä saamassani Helly Hansenin kreisimukavassa ja eittämättä hyvännäköisessä Lifa Merino -asussa), ihmisten ilmoilla olen lähes joka päivä merinoneuleessa. Merinopäällyshousujakin olen kaupassa kuolannut.

Viime päivien sometrendi on ollut irvailla lehtijutuille, joissa neuvotaan miten pärjätä pakkasella. Mutta käsi sydämelle: Kuinka moni on mukamas ollut koko elämänsä täydellinen talvipukeutuja? Kuka ei muka vetänyt teininä napa ja nilkat vilkkuen miinuskeleillä? Kuka meistä ei olisi naureskellut ruskovillaan verhotuille tuttaville, kun itse hytisi revityissä viisnollaykkösissä, ja myöhemmin tajunnut kuinka ne toiset ovat tienneet paremmasta paljon paljon aikaisemmin kuin itse?

Olen oudolla tavalla innoissani pakkasista. Merinot alla ja kuoret päällä on ollut erinomaisen mukavaa polkea aamuisin töihin. Jos olisin mennyt bussilla, en olisi myöskään tajunnut, että aurinko nousee yhä aikaisemmin ja linnut ovat alkaneet laulaa lähestyvästä keväästä.