Minua on aina ihmetyttänyt ihmiset, jotka uskaltavat tehdä kovin kauaskantoisia suunnitelmia.
Ihmettelyni on tulkittu usein mulkkuudeksi.
Muistan eräänkin kerran, kun kuulin kaverilta, että yhteinen kaverimme oli päättänyt häidensä ajankohdan, ja siihen oli aikaa puolitoista vuotta. Totesin spontaanisti että hyvän tähen, niin pitkän ajan päästä, ehtivät erota siihen mennessä!
Ymmärrän toki että tuollainen kuulostaa mulkulta. Siltä, että tässä epäiltäisiin juuri heitä ja juuri heidän suhdettaan. Mutta kyseessä on epäluulo – tai realismi kuten itse ennemmin sitä kutsun – elämää kohtaan.
En ole elänyt kovin vakaata elämää, eikä tämä elämän epävakaisuus ole ollut minulle valinta. Päinvastoin, olen pyrkinyt tasaisuuteen, mutta eiväthän nämä asiat ole päätettävissä.
Niin kauan kun mitään kovin eritystä ei satu, voi aina sanoa kaiken olevan vain itsestä kiinni. Sitten kun sattuu, tietää että niin ei ole.
Siksi en yksinkertaisesti osaa ajatella, että jokin puoleentoista vuoden päähän sovittu asia olisi millään tavalla varmaa. Päinvastoin: siihen mennessä voi käydä ihan mitä tahansa.
Totta kai omilla valinnoilla, teoilla ja ihan niillä ajatuksillakin on iso merkitys. Mutta ihminen voi esimerkiksi sairastua tai menettää läheisiään ilman, että myötävaikuttaa asiaan millään tavalla. Eikä sitä omalla toiminnallaan voi edes varmistaa sitä, että joku haluaa pysyä elämässäsi ja rakastaa sinua – niin voi uskotella itselleen, mutta se ajatus on ihan yhtä tosi kuin se, että syöpään sairastunut on kutsunut sairauden itselleen ajatuksillaan.
Siksi näin vuoden alussa minua aina hämmentää se varmuus, jolla ihmiset tekevät lupauksia ja kertovat uskomuksiaan. “Tästä tulee hyvä vuosi!” julistetaan päivityksissä.
Joo, on suurempi todennäköisyys että vuodesta tulee hyvä, jos siihen lähtee sillä mielellä, että tästä tulee hyvä vuosi kuin sillä ajatuksella, että persiilleen tulee kaikki menemään. Sitähän me huomaamme mihin keskitymme.
Mutta itse en pysty. En pysty julistamaan, että tästä tulee paras vuosi ikinä tai että tänä vuonna saavutan nämä liikunmalliset tavoitteeni. En yksinkertaisesti uskalla. Tiedän riskeistä ihan liikaa.
Toivoa silti voi. Ja jos käy tsäkä, tästä tulee edes kohtuullinen vuosi.
Liina
Mulla on sama.
Itse asiassa kun masennus oli pahimmillaan (eikä silloinkaan toki kovin paha) vuodenvaihde ahdisti ihan järkyttävästi juuri siksi, että jotenkin se kristallisoi sen, miten vähän sitä mihinkään voi vaikuttaa ja miten vähän tulevasta tietää.
Nyt, syötyäni puolitoista vuotta masennuslääkkeitä, tilanne on parempi. En siis vieläkään osaa ajatella yli kahden viikon päähän mutta siedän paremmin sitä, että en voi tietää. Voihan tulla kivojakin asioita (vaikka tilastollisesti mitä vanhemmaksi tulen, sitä todennäköisemmin niitä ikäviäkin asioita alkaa taas tippua.)
Mutta jos vaan elän sen kanssa.
Sofia
Joo aika kammottava ajatus että masentunut ajattelu on lopulta realistista ajattelua. Ei toki kaikessa, mutta esim. sen suhteen mitä voi käydä.
Kyllähän sitä pystyy kaikkea tekemään ja suunnittelemaan, mutta enää ei pääse sellaiseen haavoittumattomuuteen ja hybrikseen.