Sinähän tiedät, että kammoan kaikkea. Hyönteiset ovat listani kärkipäässä. Niiden näkeminen ellottaa. Niiden rapistelu ellottaa. Niiden tapa liikkua, hyi olkoon. Niiden raajat, voi yökkäys.
En varsinaisesti pelkää hyönteisiä, mutta ne kuvottavat ja inhottavat minua todella paljon. Fobiani on vähintään keskivahva.
No tiedätkö mitä teen. Menen tietenkin syömään hyönteisiä lounaaksi. Koska olen URPO.
En nyt ihan tyhmä ole. Luulin, että ne ovat jauhettuja. Eivät olleet. Kaikki eivät olleet edes kuolleita, vaan kryyppasivat menemään ja luikertelivat siinä olkapääni takana, kirotut otukset!
Tiesin, että katuisin jos en söisi. Mutta selkärankaa pitkin meni kylmä väre ja oksetti. Muut napsivat sirkkoja suuhunsa kuin sipsejä. Otin lautasen eteeni. Alkoi itkettää.
Etukäteen olin miettinyt, että kulttuuriahan tuntemani ällö vain on. Länsimaissa ei ole ollut tapana syödä hyönteisiä. Lisäksi liitämme ne kulttuurisesti pahaan: heinäsirkat ovat yksi vitsauksista ja Saatana on kärpästen herra. Pilaantuneessa ruoassa ja mätänevissä ruumiissa on matoja – niistä pitää pysyä kaukana.
Mutta fobiat eivät ole järjellisiä. Omani eivät helpota edes altistuksella: uimahyppykursseista huolimatta pelkään edelleen vettä ja korkeita paikkoja.
Nyt edessäni oli heinäsirkkoja ja mehiläisen toukkia. Sirkkoja ja toukkia, ei hyvän tähden. Vain kulttuuria, vain kulttuuria. Vähän ryhtiä nyt, syönhän rapuja ja simpukoita ja etanoita – ja ostereita, jotka ovat hengissäkin vielä!
Päätin aloittaa mehiläisen toukalla, koska se ei näyttänyt miltään. Jemmasin sen rucolan alle ja hallouminpalan päälle. Aamukahvilla–Henriikka lupasi syöttää ja Huippis-Juri pitää kädestä. Kyllä sillä tuella pitäisi onnistua!
Otin pikkiriikkiset alkuitkut pohjalle ja söin toukan. Se oli löllyvä, mutta makua ei erottanut.
Koska se meni, päätin juoda myös toukkasmoothien. Vain aavistuksen kitkerä jälkimaku kertoi, että tässä saattaisi olla jotain outoa.
Hybris alkoi iskeä päälle ja harkitsin josko sirkkakin uppoaisi. Vähän nieluun jää jotain jalkoja ja tuntosarvia, Henriikka sanoi. Mutta koko pöytä tsemppasi, joten piti sitä yrittää.
Henriikka pisti sirkan suuhuni. Maistui suolalta ja rasvalta ja koostumus oli tutun oloinen. Vähän niinkuin jonkin asian kuori, ehkä paahdetun maissinjyvän. Teki pahaa. Mutta ei niin pahaa kuin olisin luullut. En itkenyt enkä oksentanut.
Tosin vieläkin tuntuu kuin kurkussa olisi jotain. Niitä jalkoja ja tuntosarvia, tiedäthän.
*
Olin maistelemassa hyönteismenua Coca-Colan tilaisuudessa. Limppari sopi kylkeen erinomaisesti, ilman sitä eivät olisi ötökät menneet alas. Tai no kaljalla olisivat menneet, mutta parastahan tämä oli uskaltaa ihan streitisti!
Liina
Mä just ehkä eilen mietin, että oonkohan mä jo niin vanha, etten tuu tottumaan tähän? Saarnaako tyttäreni mulle 15 vuoden päästä, että mutsi, hyönteisravinto on välttämätöntä ja hyvää?
(Koska mun on tosi vaikea nähdä itseni tekemässä tota. Nostan hattua. Eikä kulttuuria sitä paitsi niin vain voiteta. Sitä kuuntelemallahan koko laji on selvinnyt.)
Sofia
Joo mietin samaa. Kovasti povasivat tuolla että 10 vuotta ja se on sama kuin söisi pizzaa tai ainakin sushia. Mutta en mä tiedä…
Jauheena menee melkeen ilman ällöä, mutta en mä noihin sirkkoihin voinut edes omin käsin koskea. Enkä oikeasti saanut edes sitä haarukkaa itse suuhun. Mutta muut kyllä veteli ihan reippaasti :O
possu
Sä oot kyllä rohkea, mutta uskoisin että Jurin läsnäolo auttaa kyllä moniin juttuihin!
Sofia
Kyllä! Mahdollisesti kaikkiin 😀