Iltapäivälehdet kertovat, että voimisteluseuroissa mitataan jopa lasten rasvaprosentteja. Asiaa on selvitetty siksi, että joukkuevoimistelujoukkue Minettien valmennuksesta on paljastunut kyseenalaisia piirteitä.
Lapsille huutaminen ja painon kyttääminen on yksiselitteisesti väärin. Se, että sairastuu harrastuksensa takia ja kenties auktoriteettien myötävaikutuksella, on järkyttävää eikä sitä pitäisi koskaan tapahtua.
Tuloksia näyttää kuitenkin tulleen. Minetit on erittäin menestynyt joukkue. Voi kysyä, että vaatiiko voimistelussa menestyminen sitten valmennusta Minettien mallin mukaan?
Ehkä. En sano että tämä on oikein, mutta sanonpa kuitenkin: Suomessa voimistelijoiden valmennus on aika lempeää puuhaa verrattuna muuhun maailmaan. Kiinassa tai Venäjällä ei tulisi mitään kohua rasvaprosentin mittaamisesta eikä valmennettaville huutamisesta. Eikä Suomi kovin hyvin voimistelussa olekaan pärjännyt, poislukien esimerkiksi juuri Minetit.
Melkein missään lajissa ei huipulla pärjää, jos ruokavalio ei ole tiukkaan määritelty. Vielä vähemmän esteettisissä lajeissa ja lajeissa, jossa paino vaikuttaa suoritukseen paljon. Näitä lajeja on runsain mitoin – kyse ei tosiaan ole pelkästä voimistelusta.
Tehdäänpä me Suomessa mitä tahansa, nämä ovat säännöt joilla joutuu pelaamaan jos huipulle haluaa. Se on sitten ihan eri kysymys, tarvitseeko huipulle haluta tai pyrkiä. En tiedä onko yksiselitteistä vastausta siihenkään, että kuinka nuorena huipulle pyrkiminen pitää aloittaa. Aika nuorena joka tapauksessa.
Mitä voi tehdä, jos voimistelijoiden painontarkkailuasiat huolestuttavat?
Yksi vaihtoehto on tietysti laittaa lapset harrastamaan jotain muuta. Itseltään kannattaa kysyä, että miksi juuri voimistelu? Liittyykö omaan viehtymykseen lajia kohtaan jollain tavalla sen ulkonäkövaatimukset? Entä harrastaako lapsi lajia omasta vai vanhempien tahdosta?
Sitten kannattaa muistaa, että voimistelu ei ole yksi laji. Esimerkiksi joukkuevoimistelun, rytmisen voimistelun, telinevoimistelun ja trampoliinivoimistelun vaatimukset eroavat toisistaan, niin suorituskyvyn kuin ulkonäönkin osalta. En lähde tässä arvottamaan lajeja sen enempää, mutta kaikissa ei ole yhtäläistä kokovaatimusta, ei yhtä lailla ääriasentoja eikä samanlainen vammariski.
Jos lajin vaihto ei ole vaihtoehto, pitää kuunnella ja seurata lapsia ja näiden seurakavereita. Jos valmennuksessa on jotain mätää, kyllä se rupeaa jossain näkymään.
Toiseksi pitää katsoa peiliin. Mitä opetat lapsillesi ruoasta ja liikunnasta? Miten puhut vartalostasi ja syömisestä? Ja tämähän koskee sitten meitä kaikkia, olipa lähipiirissä voimistelijoita tai ei. Muistellaanpa vaan Lontoon olympialaisia 2012, joissa Annika Urvikko oli ensimmäinen suomalainen telinevoimistelun olympiaedustaja 40 vuoteen. Milläs tavalla häntä kannustettiinkaan? Huutelemalla keskustelupalstoilla asiattomuuksia hänen koostaan…
On väärin jos valmentaja huutaa ikävästi lapsille, ja vielä enemmän on väärin se, että hän kommentoi negatiivisesti näiden ulkonäköä. Mutta vaikka pelkkä kauhistelu on toki helpompaa, vastuuta ei voi sysätä yksin valmennuksen harteille. Yksilön ja yhteiskunnan asenteilla on iso merkitys.
Permantokuvat Hannu Sipilä/ Suomen Taitovoimisteluklubi.
Vastaa