Olen aina pitänyt piirtämisestä ja maalaamisesta mutta luullut olevani kuvataiteellisesti umpisurkea. Nyt alan epäillä, että en välttämättä olekaan. Näin olen oppinut piirtämään ja ensisijaisesti pääsemään yli kuvaamataitotraumoista:
Yksi merkittävä vaikuttaja oletuksilleni osaamattomuudestani oli yläasteen kuvaamataidon opettajani. Hän sai iskostettua mieleeni sen, että olen huono eikä kannata edes yrittää.
Jos halusi valita kuviksen valinnaisaineeksi, piti käydä erikseen hänen kanssaan keskustelemassa, oliko tarpeeksi taitava saadakseen näin suuren kunnian.
Spoiler alert: en ollut. Sain kuviksesta kouluhistoriani ainoan kuutosen ja kiellon olla valitsematta kuvaamataitoa valinnaiseksi. (Sivuhuomautus: Koska opetussuunnitelman mukaan jokin taito- tai taideaine oli pakko valita eikä musiikin valinnaista opetusta laman jälkimainingeissa koulussamme järjestetty, valinta oli tehtävä käsitöiden ja kotitalouden väliltä. Mutta ne traumat ovat toisen postauksen aihe ne.)
Näin jälkeenpäin ajateltuna opettajahan oli suoraan sanottuna aivan perseestä. Ehkä en ollut se paras pakopisteperspektiivin vääntäjä tai paras laveeraaja, mutta hemmetti soikoon minä yritin ja nautin siitä mitä tein!
Valinnaisaineen valinta ei tosin ollut ainoa kerta kun emme olleet ihan yhtä mieltä opettajan kanssa kuvaamataidollisesta osaamisestani: Yksi tehtävistämme oli tehdä oma versio Hugo Simbergin Haavoittuneesta enkelistä. Omassa, seitsemäsluokkalaisen juuri heränneen sosiaalisen omatunnon hybriksessä tehdyssä versiossa pojat kantoivat narria New Yorkiin. Muistan edelleen kuinka opettaja parkaisi, “Eihän tämä käy! Missä se enkeli on? Pitäähän tässä enkeli olla!”
Oli miten oli, totesin että kuvaamataito ei varmaan ole minua varten ja jätin hommat sikseen. Muutaman kerran vuosien varrella vähän piirtelin sarjakuvia tai kokeilin maalaamista, mutta en koskaan yrittänyt kunnolla oppia, kun ei minulla ollut siihen ammattilaisen näkemyksen mukaan mitään asiaa.
Kuinka sitten opin piirtämään?
Vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut ajatella, että ehkä opettaja oli väärässä. Ehkä minä en olekaan umpisurkea piirtäjä! Tärkeimmät vaikuttajat tässä ovat olleet se, että olen vain rohkeasti opetellut piirtämään yrityksen ja erehdyksen kautta, ja erityisesti se, että löysin digitaalisen piirtämisen.
Piirtämään oppii vain opettelemalla, ja opetella ei voi jos ei piirrä. Olen maalannut vuoria (suht jees), kokeillut maalata vesilasin (huomattavasti vaikeampaa kuin voisi kuvitella!) ja piirtänyt jos vaikka mitä, etenkin eläimiä. Ei minulla ole kummoista teknistä osaamista vielä saatika omaa tyyliä, mutta tärkeintä on, että olen oppinut nauttimaan tekemisestä ilman suorituspaineita. Tai lannistavaa opettajaa.
Viime kuukaudet olen piirtänyt digitaalisesti, mikä on mullistanut käsitykseni omasta osaamisestani. Vaikka puritaanien mielestä ei taatusti ole sama asia piirtää kynällä pädille kuin paperille, itselleni eri värien, työkalujen ja materiaalien kokeileminen on ollut uskomattoman vapauttavaa ja opettavaista. Tämän postauksen kuvitukset olen vääntänyt iPadilla ja Apple Pencilillä Adobe Fresco -ohjelmassa, muutamaa ennen YouTuben tutoriaaleja katsellen, toisinaan valokuvasta mallia ottaen.
Piirtäminen on ollut paitsi hyvää ajanvietettä myös mahtava keino päästä yli jälleen yhdestä omaa tekemistä rajoittaneesta olettamuksesta. Olen myös ollut ihan älyttömän ylpeä omista piirustuksistani. En ole millään muotoa pitkävihainen, mutta välillä tekisi mieli tulostaa jostakin kuvasta postikortti ja lähettää kuvisopelle terveisiä, että täällä sitä vain piirretään, lälläspieru.
Leena
Onnittelut että olet päässyt irti lannistavan opettajan musertavasta vaikutuksesta! Todella hienoa jälkeä.
Lotta
Voi kiitos! On kyllä ihanaa että osaa taas nauttia piirtämisestä!